Hevi tai raskas rock on tuoreen kyselytutkimuksen mukaan mieleisintä musiikkia kolmasosalle suomalaisista.
Metallimusiikin voittokulun ja nykysuosion mahdollisti 80-luvun monipuolinen, silloin väheksytty vyörytys, joka toimi soundtrackinä monille nykyisille maailmalla menestyneille suomalaisyhtyeille Nightwishista Children of Bodomiin ja HIMin.
Ei mitään uutta, valittivat kriitikot
Heavy- tai suomalaisemmin hevimusiikki tuli Suomeen kuin hiipien 1970-luvulla, jolloin maailmalla suosioon nousseet yhtyeet kuten Led Zeppelin, Deep Purple, Uriah Heep ja Black Sabbath saivat runsaasti kuuntelijoita täälläkin.
Jotkut tosin nimeävät ensimmäisiksi hevibiiseiksi jopa eräät The Beatles -yhtyeen tuotokset 1960-luvulta. Erityisesti Helter Skelter -biisissä oli jo tunnusomaisia raskaan rockin aineksia.
Tässä 1980-luvun Rockstopissa uudet ja "vanhat" hevarit kohtaavat Suomessa ja Ozzy Osbourne jopa esittelee Bruce Dickinsonin ja Iron Maidenin.
Kun 80-luvun uuden polven heviartistit astuivat areenoille, oli monien kriitikkojen suhtautuminen Suomessa vähättelevää.
– Ne tyypit, jotka kirjoittivat vuosikymmeniä samana pysyneestä juurimusiikista, tuomitsivat ja haukkuivat esimerkiksi Iron Maidenia, Metallicaa ja kumppaneita siitä, että ne eivät tuoneet alalle mitään uutta, puuskahtaa rock-historioitsija Mikael Huhtamäki.
Hänen kirjansa Scream for Me Finland pureutuu juuri 80-luvun valtaisat mittasuhteet saaneeseen hevibuumiin, jonka vaikutukset näkyvät vieläkin yli sukupolvien.
– Jo se, että meillä alettiin puhua heavyn sijasta "hevistä", oli jotenkin alentavaa.
– Ehkä kyse oli siitä, että vanhemmat sedät, joita enemmistö kriitikoista silloin oli, katsoivat jälleen kerran nuorison menevän pilalle.
Toden totta.
Näin arvioi juuri esikoisalbuminsa julkaissutta, Oulun Kuusrockissa vuonna 1980 esiintynyttä Iron Maidenia Helsingin Sanomien Markku Fagerlund:
"Heavy-yhtye Iron Maiden oli festivaalien ainoa limbo. Laulusolisti vinkui kuin tapettava, kitaristit kiusasivat soittimiaan oikein urakalla, mutta valmista ei vain tullut."
Kun bändi kolmen vuoden kuluttua tuotiin seuraavan kerran Suomeen, ja sen Killers ja The Number of the Beast -levyt olivat täälläkin listoilla, oli suhtautuminen jo ymmärtävämpi.
Monilla bändeillä oli itselläänkin vaikeuksia suhtautua heavy-käsitteeseen. Motörheadin Lemmy Kilmister ei siitä ainakaan pitänyt ja julisti itsepintaisesti aina keikkojen aluksi:
– We are Motörhead and we play rock 'n' roll!
Saatanan merkit
Saatana-paniikki, "Satanic Panic", iski hevin mukana myös Suomeen.
Rockmusiikin ja erityisesti paheellisen heavy metalin suhteet yliluonnollisiin ja pimeisiin voimiin puhuttivat uskonnollisia tahoja paljon 80-luvulla.
Helluntailaiset julkaisivat vuonna 1986 Rock 'n' rollin maailma -nimisen kasetin, joka sisälsi syyttävää tekstiä rockmusiikin, erityisesti hevin saatanallisuudesta.
Aiheesta oli toki puhuttu jo aiemminkin, ja kun Yhdysvalloissa huolestuttiin hevin vaikutuksesta nuoriin, alkoivat kotimaiset tiedotusvälineet kiinnostua aiheesta.
Tämä vyörytys jatkui pitkälle 1990-luvulle, jolloin pahin kiihkeys alkoi haihtua.
Mikael Huhtamäki poimii kirjassaan huvittavana esimerkkinä tästä paniikista juuri ties kuinka monennen paluun tehneen AC/DC-yhtyeen, jonka nimen "tiedettiin" tarkoittaneen "Anti-Christ, Devil's Child".
Yhtyeen ensimmäisen Suomen keikan jälkimainingeissa vuonna 1986 Helsingin Sanomien Tellervo Riikosen artikkelissa Hevillä helvettiin kuvaillaan tapahtumia seuraavasti:
"Yleisö kirkuu Celebrationia, juhlintaa, kun Angus riisuu asunsa pelkkiin polvihousuihin ja paljastaa nopeasti pyllynsä riemusta kiljuvalle yleisölle. Hänestä on tullut Kristus-Perkele. Hän johtaa seurakunnan laulamaan Valtatietä helvettiin, Highway to hell. Angus säntäilee ylätasanteella ja naulitsee itsensä ristille ulvovalla sähkökitarallaan."
Sama yhtye teki muuten oman yleisöennätyksensä Suomessa vuonna 2015 Hämeenlinnan Kantolassa, jossa menoihin osallistui 55 000 palvojaa.
Rockstopin hevispesiaalissa ei sarvipäätä ylistetä, mutta tarjotaan varsin pysäyttävä katsaus 80-luvun lopun musiikilliseen kuvastoon.
Suomi-hevi
Ensimmäisiä suomalaisia heviyhtyeitä olivat Sarcofagus ja Oz, jotka eivät vielä saavuttaneet suurempaa suosiota.
Kuusamolainen Zero Nine meni jo listoille, ja sen suurin suosio ajoittuu juuri 1980-luvun lopulle, jolta ajalta edellä nähty hevispesiaalin näytekin on peräisin.
Mutta se ensimmäinen todella lujaa lyönyt yhtye oli Keravalla vuonna 1985 perustettu Stone, jonka musiikissa ei ollut minkäänlaisia kompromisseja.
Hevi upposi Suomeen niin hyvin, että siitä tuli musiikissa jopa meidän vientiartikkelimme.
– Nykyiset maailmalla menestyneet metallibändimme olivat 80-luvulla juuri siinä omaksumisvaiheessa, jolloin täällä soittaneet yhtyeet jättivät lähtemättömät jälkensä tulevien suuruuksien tajuntaan, summaa Mikael Huhtamäki.
– Tiedän, että näissä piireissä on kuunneltu kaikkea vähänkin raskasta tukkahevistä alkaen.
Stratovarius, Nightwish ja monet muut, jopa Euroviisulavalla rymistellyt Lordi loivat meille maineen maana, jossa aurinko ei laske eikä hevi lakkaa soimasta.
Vaikka alalajeja on runsaasti ja uusia syntyy koko ajan, hevi jatkaa kulkuaan.
Katso vielä tv-juttu: