Kulttuurin kehityssuunnasta käydään jatkuvaa kiistaa. Mihin olemme menossa ja mikä on arvomuutosten perimmäinen syy?
Jokainen aikaansa seuraava on kuullut ”totuuden jälkeisestä ajasta”, ”taiteen poliittisesta korrektiudesta” ja ”intersektionaalisesta feminismistä”.
Pohjimmiltaan nämä aikalaisvitsaukset johtuvat korkeiden itseisarvojen häviöstä. Kauneus, totuus ja hyvyys johtivat pitkään länsimaista kulttuurievoluutiota huippusuorituksiin, mutta nyt ne on museoitu valistuksen vitriiniin.
Mistä tiedän, että tulkintahorisonttini ei ole pessimistisesti vinossa?
Kulttuuritieteissä voidaan ajatella, että jos samaa kulttuuria eri suunnista tulkitsevat asiantuntijat tunnistavat saman ilmiön, se on tosi. Länsimaisessa ajattelussa sekä johtavat vasemmistoliberaalit – kuten Jürgen Habermas – että oikeistokonservatiivit – kuten Roger Scruton – ovat todenneet, että jälkimoderni aika on luopunut ihmisyyden korkeista ihanteista.
En pidä siitä, mihin tämä kehitys johtaa. Itseisarvojen vaativan tavoittelun tilalle postmodernit uudistajat tuovat löysän arvorelativismin ja kiivaan identiteettipolitiikan. Näin juuri kulttuuri lahoaa ja jalostavat erottelut häviävät, kun taistelu vallasta täyttää arvotyhjiön.
Kuvataiteessa ja arkkitehtuurissa kehitys on monelta osin lohdutonta.
Taiteessa ja kirjallisuudessa tyrkytetään ideologiaa tai tyhjää akrobatiaa, tieteen ja journalismin totuusinstituutiot puolueellistuvat eikä etiikassa enää kirkasteta universaalia moraalilakia vaan sosiaalieettistä hyveellisyyttä.
Jotkut viihtyvät tässä kummallisen pakottavassa ilmapiirissä, joka ensin sallii kaiken ja sitten politisoi kaiken, mutta itse kaipaan elinvoimaista henkeä, joka uskoo itseisarvojen korkeuksia tavoittelevan kulttuuri-ihmisyyden voittoon.
Ikävintä on politisoitumisesta seuraava laatutason romahdus. Kuvataiteessa ja arkkitehtuurissa kehitys on monelta osin lohdutonta. Liian usein aistimme kohtaavat kömpelyyttä ja rumuutta entisen taidokkuuden ja kauneuden sijasta. Nähdessäni nykytaiteen museossa jätteitä muistuttavia teoksia tai kaupungin siluettiin kohoavaa linnunpönttömäistä arkkitehtuuria, mietin, pitävätkö tekijät itse töitään arvokkaina?
Mutta kysymys on väärä. Kun yleisinhimillisen tunnevaikutuksen ja kauneuden prinsiipit on kumottu, kaikki käy, jos se vain perustellaan oikeilla poliittisilla päämäärillä. Ajattelutapa on tutusti totalitaristinen: kansa saa kestää rumuutta, jos se on ekologisesti kestävää.
Teemat ja puhetavat taidemuseoissa olivat pelkkää politiikkaa. Kuin yhteenveto vihreän ja punaisen nuorison julistuksista.
Kun Itämeri kesällä avautui, tyydytin taiteen nälkääni Tallinnan valokuvataiteen ja Oslon nykytaiteen museoissa. Ja mitä ylentävää sainkaan ravinnoksi.
Ihmisen saastuttava jälki luonnossa, ilmastonmuutoksen kurjistamat eläimet, ahdistavat ja alistavat sukupuoliroolit, mustien rodullistaminen, kolonialismin taakka, kollektiivinen syyllisyytemme holokaustiin, köyhät kuin orjat kaivamassa kultaa, Irakin sodassa haavoittuneiden vammat, suuryhtiöiden ahneus ja alkuperäiskansojen ikimuistoisten nautinta-alueiden riistäminen.
Teemat ja puhetavat taidemuseoissa olivat pelkkää politiikkaa. Kuin yhteenveto vihreän ja punaisen nuorison julistuksista.
Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä.
Läntisen kulttuurin kukoistuskausina taiteesta tuli paitsi aistillisuuden juhlaa ja kuvallisen ajattelun filosofiaa myös kirkkaasti näkevien kanava mystisiin syvyyksiin. Nyt tätä oikeastaan pyhää traditiota jatkavat ne harvat taiteilijat, joille klassisissa opinahjoissa – kuten Pietarin kuvataideakatemiassa – koulittu taito, kauneusarvojen kunnioittaminen ja ihmissielun värähdykset ovat työn ehdottomat lähtökohdat.
Kantaa ottavat punavihreät uudistajat halveksivat klassisen taiteen lähtökohtia, koska he rakastavat kaikkien alojen ja myös henkilökohtaisen elämän politisoimista. Ruotsissa tämä kehitys on pisimmällä, mutta kyllä meilläkin osataan.
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kiihkoiltiin ensin talousliberalismia ja porvarihallitusta vastaan, pian siellä torjutaan ilmastonmuutosta tanssin keinoin.
Tärkeimmän kirjallisuuspalkintomme esiraatia johti tänä vuonna vihreän ulkoministerin vihreä valtiosihteeri. Voiko poliittinen kontrolli taiteesta enää pidemmälle mennä? Ja kuinka ollakaan, voittajaksi valikoitui luonnonsuojelijan romaani, jossa paheksutaan metsien hakkuuta.
Kun kulttuurin kattauksena on antikapitalismia, uhripääomaa ja luontouskontoa, minä nostan kytkintä. Haluan taiteen taiteena, politiikan politiikkana ja itse elämän vapaana elämänä. Pandemian jälkeen pakenen Wienin taidemuseoihin, joiden mestariteokset eivät koskaan petä.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com
Kolumnista voi keskustella 22.12. klo 23.00 saakka.