Elämme hyvin poikkeuksellisia aikoja. Koronatilanne on tuonut uudenlaisia pelkoja ja rajoituksia jokaisen elämään. Yksinäisyys on monen kohtalo ja taloudelliset huolet ja epävarmuudet ovat lisääntyneet.
Elämä rikkoo ja satuttaa. Toisia enemmän, toisia vähemmän, mutta en usko, että kukaan selviää elämästä helpolla. Etuoikeutettuja ei ole. Kärsimys kuuluu elämään. Kysymys ei ole, miten voisin välttää kärsimystä, vaan miten voin elää tuskani ja kipuni kanssa.
Minut rikkoi lapseni kuolema. Jokainen ymmärtää, että se on hyväksyttävä syy särkyä. Ainoastaan psykopaatit eivät tunne myötätuntoa lapsensa menettäneitä kohtaan.
Vaikka oma suurin tuskani ja kärsimykseni on lapseni kuolema, ymmärrän hyvin, että on monia muita tilanteita, jotka rikkovat ihmisen pahasti kuten työttömyys, konkurssi, vararikko, avioero, puolison kuolema tai oma vakava sairastuminen.
Toiset ovat valmiiksi rikki. Syntyneet alkoholistin lapsena ja vaurioituneet jo sikiöaikana.
Minua on lohduttanut ajatus, ettei minulle ole käynyt henkilökohtaisesti kuinkaan. Niin kauan kuin minulla on kaksi jalkaa ja kaksi kättä sekä terve pää, minulla ei ole hirveästi syytä valittaa kohtaloani. Terveyteni on tallella, olen saanut elämältä kaiken, mitä olen rohjennut pyytää.
Sillä, jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan.
Kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on, lohduttaa surunkin hetkellä.
Minut on kasvatettu uskomaan, että sillä, jolle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan. Jos et ole koskaan saanut, ei sinulla ole mistä antaa. Mutta jos olet kaiken saanut ja pidät kaiken itselläsi, köyhdyt sisältäpäin.
Merkitykselliseksi ihminen tekee itsensä antaessaan omastaan, lahjoistaan. Silloinkin, kun on hyvin vaikeaa, meillä voi olla annettavaa muille.
Viktor Frankl selvisi keskitysleiriltä hengissä ja tuli tunnetuksi logoterapian kehittäjänä. Kun ihmisellä on elämälleen tarkoitus, hän voi pärjätä olosuhteista huolimatta, selviytyä äärimmäisistä koettelemuksista. Keskitysleireiltä selvisivät ne, jotka uskoivat tulevaisuuteen ja jotka keskittyivät muiden auttamiseen.
Jokainen meistä kohtaa elämässään oman keskitysleirinsä. Umpikujan, josta ei ole ulospääsyä. Joudumme sellaisten olosuhteiden armoille, joihin emme voi itse vaikuttaa, vaikka kuinka tahtoisimme ja vaikka kuinka päättäväisesti toimisimme.
Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Tilanteen hyväksyminen lohduttaa. Emme voi taistella loputtomasti olosuhteita vastaan vaan lopulta on hyväksyttävä itsemme juuri siinä tilanteessa, missä olemme. Kamalia asioita tapahtuu meille, tavallisille kunnollisille ihmisille. Nämä kortit sain, näillä on pelattava. Kuljettava pää pystyssä vaikka rullatuolissa lopun elämää. Olen sentään elossa. Tunnemme sanonnat: Istuta omenapuu tänään, vaikka maailma tuhoutuisi huomenna. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Kaikilla, joilla on merkittävää menestystä elämässään, on takanaan myös raskaita tappioita ja epäonnistumisia. Paradoksaalisesti luopuessaan saa, kuten Tommy Hellsten painottaa kirjassaan Saat sen, mistä luovut. Se mikä tuntuu kaiken lopulta, kuten työttömyys tai avioero, voikin olla uusi alku. On oltava heikko löytääkseen oma tiensä ja omat vahvuutensa.
Asuin suuren osan lapsuuttani ja nuoruuttani autotallissa. Ei kuulosta hirveän hohdokkaalta eikä aina ollutkaan. Muistan yön, jolloin palelin aivan hillittömästi. Olisin voinut kävellä sisätiloihin perheeni luo, mutta halusin nukkua koirani kanssa. Olin kuitenkin omasta mielestäni maailman onnellisin tyttö, koska minulla oli maailman paras koira, jonka kanssa sain viettää aikaani.
Opin tuolloin, että voin jäädä olosuhteiden uhriksi tai sitten hyväksyä tilanteeni ja elää siinä itselleni merkityksellistä elämää. Elämässä on hyvä olla itselleen uskollinen, sillä itseään ei voi huijata.
Itse en niin piittaa materiasta, kunhan saan olla läheisteni kanssa, etenkin silloin kun on vaikeaa. Useimmilla suuret tunteet liittyvät lähisuhteisiin. Niistä kannattaa pitää huolta.
En usko, että pääsen lähemmäksi Jumalaa kuin oman lapseni haudalla.
Tätä kolumnia kirjoittaessani mietin, tuonko tässä esille oman kokemukseni uskonnosta yhtenä lohdun ja toivon kanavana. Tänään on Jeesuksen syntymäpäivä. En usko, että pääsen lähemmäksi Jumalaa kuin oman lapseni haudalla. Jeesus on elämän haavoittamien ihmisten juttu. Hänhän kohtasi särkyneitä aikalaisiaan kuten leskiä, sairaita ja vammaisia, halveksittuja, alimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvia, eri-ikäisiä naisia.
Vanhemmiten uskon asiat ovat tulleet itselleni yhä tärkeämmiksi ja tärkeämmiksi. Kaikki kohtaavat kuoleman, ennemmin tai myöhemmin ja jokaisen meistä on ratkaistava kantansa kuolemaan. Minua lohduttaa ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä. Rauhallista joulua!
Leena Vilkka
Kirjoittaja on ympäristöfilosofian dosentti ja Helsingin NNKY:n toiminnanjohtaja.
Kolumnista voi keskustella 26.12. klo 23:00 asti.