“Hän oli pelkkä tahdoton kone, joka noudatti määräyksiä. Kuiskaukset voimistuivat, ne supattivat hänelle häijyjä asioita, joita hän ei olisi tahtonut kuulla, mutta tyttö tiesi, että hänen oli toteltava tai tapahtuisi jotakin pahaa... Ne käskivät häntä... tapa... tapa se…”
- Pokémon Black
Näin karmivia tunnelmia luodaan Mikko Toiviaisen Pimeä peili ja muita urbaaneja kauhutarinoita - kirjassa (Otava, 2020). Pokémon Black on yksi esimerkki kirjan 25:stä lyhyestä tarinasta, joissa nettiajan kauhu pääsee valloilleen.
Toiviainen huomasi jokin aika sitten, että nuorten kauhulle on tilausta, mutta tarjontaa ei juuri ole. Harvoja viime aikojen poikkeuksia on ollut kaksi vuotta sitten ilmestynyt, hyvin myynyt Noidan käsikirja – sekin uusintapainos 1980-luvun kulttisuosikista.
– Minulle syntyi ajatus nuorten kokemusmaailmaan sijoittuvista nettitarinoista ja siitä, että nuorten kauhutarinoita luetaan usein kollektiivisesti, samalla omaan itseen ja omiin pelkoihin tutustuen.
Toiviainen käänsi katseensa netin uumenissa vellovaan niin kutsuttuun creepypastaan, jolla tarkoitetaan foorumeilla ja sosiaalisessa mediassa leviäviä, lähinnä englanniksi julkaistuja pelottavia tarinoita. Niitä kierrätetään netissä vuosikausia, ja ne muuttavat jatkuvasti muotoaan. Toiviainen hämmästelee, ettei tällaista loputonta kirjallista aarrearkkua ole aiemmin hyödynnetty suomalaisessa kustannustoiminnassa.
– Ehkä se johtuu siitä, että kyse on uusista tarinankerronnan muodoista, eikä creepypastaa arvoteta korkeakirjallisuudeksi. Usein ajatellaan, että nuoret eivät lue, mutta esimerkiksi creepypastan kohdalla havainto on hyvin toisenlainen. Erilaisista lukemistutkimuksista siivilöityvä tieto voi kertoa siitä, että nuorten lukemisharrastukseen liittyvät kysymyksenasettelut ovat lähtökohtaisesti vääriä, Mikko Toiviainen pohtii.
Anonyymeilla kauhutarinoilla haetaan arvostusta
Creepypasta-tarinan alkuperä on usein hämärän peitossa. Mikko Toiviainen pallotteli asiaa kustantajan kanssa tekijänoikeudellisesta näkökulmasta. Pimeässä peilissä on toki mainittu tarinoiden alkuperäiset nimet ja lähteet – esimerkiksi creepypasta.fandom.com – mutta siitä ihan ensimmäisen version tekijästä on harvoin mitään varmuutta.
– Vaikka tarinan jäljittäisi ensimmäiselle julkaisualustalle, ei se välttämättä kerro alkuperästä mitään. Minulla ei ole tietoa esimerkiksi siitä, onko jokin tarina kenties lähtöisin vaikkapa amerikkalaisesta tai brittiläisestä kansanperinteestä.
Toiviaisen mukaan creepypasta vertautuu pohjimmiltaan suulliseen tarinankerrontaperinteesen, formaatti vain on nykyaikaistunut.
– Kyse on siitä, että kertomus julkaistaan netissä. Sitten se alkaa muuttaa muotoaan, kun ihmiset jakavat sitä, kommentoivat sitä ja kertovat sitä eteenpäin eri tavoin.
Tarinat ovat muuttuneet jonkin verran myös Mikko Toiviaisen käsittelyssä – hän on nykyaikaistanut ja lokalisoinut niitä suomalaisnuorille sopiviksi.
Mutta miksi sitten joku haluaa julkaista netissä, vaikkapa creepypasta-sivustoilla, anonyymejä kauhutarinoita? Toiviaisen mukaan vertailukohtia tällaiseen toimintaan voi etsiä vaikkapa Ylilaudan tai 4chanin kaltaisilta foorumeilla.
– Luulen, että näissä tapauksissa ensisijaisinta ja tärkeintä kirjoittajalle on saada arvostusta foorumin sisällä, vertaisten joukossa. Ihmisten kauhistelu ja se, että tuotosta luullaan tositarinaksi riittää, ei se, mitä tarinalle jatkossa tapahtuu.
Arkipäiväisestä ja tavallisesta tulee pelottavaa ja iljettävää
Kotimaan kirjatarjonnassa Pimeää peiliä voisi verrata Pirkko-Liisa Perttulan 1990-luvun pehmeäkantisiin kauhujuttukirjoihin, joilla oli sellaisia herkullisia nimiä kuten Kuolleet eivät kurkistele tai Kehtolaulu luurangolle.
Perttulan tarinoista löytyy niin kadonneita liftareita kuin aitoissa säilytettäviä ruumiita. Hänen kirjoissaan kertomukset juontavat kotimaisesta kansanperinteestä tai ovat lähtöisin 1950-luvun Yhdysvalloista.
Toiviainen ahmi teininä Perttulan teoksia, mutta noista ajoista kauhun mekanismit ovat muuttuneet – etenkin kun esimerkiksi creepypasta kertoo usein nettiajan kommervenkeistä.
– Perttulan julkaisemat tarinat ovat pidemmältä aikaväliltä, ja osa niistä ei ollut lähellä lapsen tai nuoren ajatusmaailmaa. Oleellisin ero lienee myös siinä, että Perttulan raamituksessa kauhu on kaskumaista, kun taas creepypasta esitetään tositarinana tai toden kaltaisena tapahtumana.
Toiviaisen mielestä hyvä kauhu lähtee kuitenkin aina liikkeelle siitä, että tavallisesta ja turvallisesta tulee karmivaa, pelottavaa ja iljettävää.
– Creepypasta liittyy useimmiten nuorille arkipäiväsiin asioihin, kuten peleihin, tietokoneisiin ja sosiaaliseen mediaan. Tosin hirviöitä ja kirottuja paikkoja löytyy, kuten kansanperinteestäkin.
Creepypastasta on toisinaan havaittavissa myös kauhun evoluutiota. Joskus aiemmin kuollut henkilö on voinut kirjoittaa verellä viestin peiliin, nyt haudan takaa ilmestytään sosiaalisen median tilille.
– Nettiajan kauhuun on helppo samastua, koska se kumpuaa paikasta, jossa vietetään aikaa päivittäin. Toisaalta vaarana voi olla, että tarina vanhentuu hyvinkin nopeasti, koska meidän tämänhetkisen kokemuspiirimme ytimessä oleva sosiaalisen median palvelu voi vuosikymmenen kuluttua olla jo täysin passé.
Slender Manin ihailu johti väkivaltaan
Mikko Toiviaisen mukaan Pimeän peilin tarkoituksena ei ole pelkästään lukijoiden pelottelu, vaan taustalla on muutakin.
– Totta kai kyseessä on kauhistuttava kirja, jossa on kauhistuttavia tarinoita, mutta näkökulmani on myös mediakriittinen. Jos aikuiset lukisivat kirjan, he saisivat osviittaa siitä, millaisia asioita lapset ja nuoret voivat netissä pelätä. Sitä kautta he ehkä ymmärtäisivät lapsen tai nuoren kokemusmaailmaa paremmin, Toiviainen pohtii.
Suomalaista creepypastaa Toiviainen löysi netistä yllättävän vähän. Genre koki myös toissa vuonna vakavan kolauksen, kun 12-vuotiaat tytöt yrittivät tappaa luokkakaverinsa puukottamalla. Syynä oli yhden tunnetuimman creepypastahahmon, demonisen Slender Manin miellyttäminen.
– Toisaalta kauhukerrontaa ei juuri tällä hetkellä löydy sosiaalisen median palveluista, kuten TikTokista tai Snapchatista. Mutta ehkä tässäkin tapahtuu muutos: kun vaikuttajia ja sometähtiä ei enää jakseta seurata, tehdäänkin kauhuelokuva, Mikko Toiviainen ennustaa.
Katso myös: