Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijat saivat viikko sitten kylmää kyytiä Suomen Kuvalehden laajassa artikkelissa.
Toimittaja Aurora Rämön kirjoittamassa Tämä ei nyt ole ookoo -jutussa kuvailtiin oppilaitosta, jossa herkästi mielensä pahoittavat taideopiskelijat kieltäytyvät lukemasta Shakespearea, jossa opettajat joutuvat väistelemään soveliaisuusvaatimusten ristitulitusta ja jossa jonkinlainen toverituomioistuin sanelee yksittäisille opiskelijoille miten ja mitä teemaa sopii käsitellä.
Jutussa ääneen pääsi ennen kaikkea yksi opettaja, dramaturgian lehtori, sekä muutaman muun taidekorkeakoulun edustajat. Julkaistussa jutussa ei sen sijaan ollut yhtään nimellä haastateltua opiskelijaa.
Artikkeli levisi nopeasti sosiaalisessa mediassa ja siitä kiisteltiin pitkin internetiä. Osa kommentoijista päivitteli, miten herkkähipiäisiä nuoret nykyisin ovat, osa tuohtui nuorten leimaamisesta ja osa ihmetteli, miksi nuoria ei jutussa kuultu.
Toiset taas yrittivät siirtää keskustelua laajemmin siihen, miksi ja millaisin perustein keskustelua politiikan ja identiteetin kysymyksistä käydään. Esimerkiksi Lilyn Tiina the Feminist, eli Tiina Tuppurainen ruoti blogissaan asiaa.
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen esimies Saska Saarikoski kirjoitti Kuvalehden jutun pohjalta kolumnin, jossa hän leimasi Teatterikorkeakoulun nykymenon feministiseksi ja rinnasti sen takavuosien taistolaisuuteen ja turkkalaisuuteen.
Opiskelija Suvi Tuominen vastasi Saarikoskelle mielipidekirjoituksella. Siinä Tuovinen toteaa, ettei Teatterikorkeakoulussa kuohu, vaan siellä ajatellaan. Se oli ensimmäinen julkisuuskynnyksen ylittänyt opiskelijan ääni heidän opetustaan koskevassa väittelyssä.
Tässä jutussa niitä on joitakin lisää.
Ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Sofia Charifi: “Outoja mielikuvia syntyy, kun meitä ei kuulla”
Viime kesänä runsaat 1 300 korkeakouluopiskelijaa laati Black Lives Matter -protestien jälkimainingeissa adressin, jolla vaadittiin oppilaitoksia puuttumaan rakenteelliseen rasismiin. Moni allekirjoittaneista oli teatterikorkeakoululainen.
Asiat ovat sen jälkeen muuttuneet, sanoo Taideyliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja Sofia Charifi. Ainakin hänen omassa koulutusohjelmassaan, hän täsmentää. Charifi opiskelee tanssitaidetta Teatterikorkeakoulussa.
– Meidän lehtorimme ja professorimme ovat tulleet näissä asioissa paljon vastaan. Taide on aina tehnyt uusia avauksia, ja mielestäni on ihanaa, että opiskelijamme ovat aktiivisia ja haluavat muutosta omaan yliopistoonsa.
Vanhoja rakenteita ravistellaan ja inklusiivisuuteen, kaikkien osallistumismahdollisuuksiin, suhtaudutaan entistä vakavammin, Charifi summaa.
– Olemme koko ajan menossa sensitiivisempään suuntaan, mutta ei ole yliherkkyyttä se, että halutaan puhua asioista tai se, että jos on loukkaavia käytäntöjä, niin niihin puututaan.
Charifi painottaa, että sisällöistä keskustelu ei ole sananvapauden rajoittamista. Opettajat eivät hänen mielestään joudu jatkuvasti varomaan opiskelijoiden mahdollista mielipahaa tai esimerkiksi jonkin elokuvan aihettamaa mahdollista ahdistusta, kuten SK:n jutussa haastateltu opettaja Mikko Viljanen antoi ymmärtää.
– Itselleni ei ole tullut sellaista kuvaa, että opettajat olisivat haluttomia muutokseen. Aina, kun näistä asioista on keskustelu ylioppilaskunnan ja yliopiston johdon välillä, niin näkemyksemme on otettu hyvin vastaan.
Kyse on siitä, että opitaan yhdessä tapoja tehdä asiat toisin esimerkiksi kielenkäyttöä uudistamalla, Charifi toteaa.
– Jos vaikkapa opiskelija korjaa jotain vanhaa termiä vastaamaan nykytilannetta, on opettajan vastaus yleensä, että ok, alan käyttää tätä uutta sanaa. Opiskelijoilla on halua keskustella asioista avoimesti ja kriittisesti. Kyse ei ole siitä, että haluttaisiin vaikka estää jonkin tietyn tekstin käsittely.
Väärä käsitys Teatterikorkeakoulun tilasta olisi jäänyt Charifin mielestä syntymättä, jos Suomen Kuvalehden juttuun tai Saarikosken kolumnia varten olisi jututettu opiskelijoita.
– Outoja mielikuvia syntyy, kun meitä ei kuulla. Kirjoitetaan tekstejä sen perusteella, mitä opettajat tai muut valta-asemassa olevat ihmiset sanovat. Meidän diskurssimme puuttuu näistä artikkeleista, eikä meitä siksi ole mahdollista ymmärtää.
Suomen Kuvalehden mukaan juttua varten tehtiin taustahaastatteluja myös opiskelijoiden kanssa.
Dramaturgian opiskelija Rasmus Arikka: "Meitä on kannustettu kriittisyyteen"
Myös Rasmus Arikka ihmettelee Suomen Kuvalehden artikkelin väitteitä. Arikka, 26, opiskelee kolmatta vuotta dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista.
Arikka ei tunne eikä ole kuullut kenestäkään teatterikorkeakoulussa opiskelevasta, joka olisi vastustanut Shakespearen lukemista.
– On mielestäni täysin perusteltua kysyä, miksi luemme juuri tämän teoksen tai miksi juuri tämä teos on kanonisoitu. Meitä on opintojen alusta lähtien kannustettu kriittisyyteen. Olemme kriittisiä kirjallisuuden ja taiteen kaanonia kohtaan.
Hänestäkin on ongelmallista, että artikkelia varten oli haastateltu vain opettajia.
– On journalistis-eettisesti arveluttavaa kertoa opiskelijoista nimettömänä, vieläpä kuulematta heitä artikkelissa. Kyseessä on pieni koulu. Henkilökunnan ja opiskelijoiden on helppoa päätellä, keistä kirjoitetaan.
Arikkaa huvittaa myös se, miksi juuri teatterikorkeakoulun opiskelijoiden kriittisyys kiinnostaa julkisuudessa.
– Jos taloustieteen opiskelijat suhtautuisivat Adam Smithin teorioihin kriittisesti, siitä tuskin kirjoitettaisiin kohuartikkeleita.
Suomen Kuvalehden artikkelissa väitetään, että teatterikorkeakoulussa on erään opiskelijan mukaan kaksi legitiiminä pidettyä teemaa: ilmastonmuutos ja vähemmistöjen oikeudet.
Arikan mukaan väite ei pidä paikkaansa.
– Meillä on mahdollisuus ja vapaus käsitellä niitä teemoja, jotka kukin kokee tärkeiksi. Jos moni haluaa käsitellä juuri näitä teemoja taiteellisessa työssään, se ei tarkoita, että muiden aiheiden käsittely olisi kyseenalaista.
Arikka pitää Suomen Kuvalehden artikkelissa esitettyjä kysymyksiä tärkeinä – kuten sitä, pitääkö tai voiko taide olla oikeaoppista tai oikeamielistä.
Arikan mukaan olennainen osa taiteen opiskelua on pohtia, mikä taiteessa on kiinnostavaa, kannattavaa tai kyseenalaista.
– Tätä tärkeää keskustelua pitäisi kuitenkin aina käydä niin, ettei automaattisesti julisteta mitään oikeaksi tai vääräksi, Arikka sanoo.
Ohjaajaopiskelija Minna Lund: “Emme halua syrjäyttää Shakespearea”
Ohjaajaksi opiskeleva Minna Lund, 29, on myös hämmentynyt. Kuvalehdessä opettaja Viljanen päivittelee, kuinka erilaiset odotukset teosten tulkintaan hänellä ja opiskelijoilla oli. Lund päivittelee samaa ja toteaa, ettei Viljanen edes tiennyt, että hän oli tullut Konteksti-nimisen kurssin opettajaksi.
Suomen Kuvalehden artikkelissa kyseisen kurssin todetaan käsitelleen “näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin sovellutuksia esittävässä taiteessa.”
Tällaista kurssikuvausta ei Lund eikä hänen mukaansa kukaan muukaan opiskelija ole nähnyt.
Sen sijaan kurssi esiteltiin opiskelijoille niin, että “opiskelija osaa tunnistaa sisällön ja dramaturgisten keinojen välisiä suhteita ja hahmottaa, että dramaturgia on paitsi teoksen sisäisten osien (tai tapahtuman) vuorovaikutusta myös teoksen, katsojan ja todellisuuden välistä vuorovaikutusta. Opiskelija hahmottaa joitakin 1900-luvun keskeisiä paradigman muutoksia dramaturgiassa, esim. eeppinen teatteri. ”
Kurssin loppukeskustelussa selvisi myös, ettei Viljanen ollut edes katsonut näyttämiään elokuvia noin kymmeneen vuoteen.
Lund sanoo vaativansa opetukselta sitä, että se on kiinni todellisuudessa, “sillä sinnehän me sieltä seinien sisältä joskus lähdemme taidetta tekemään.”
Lundin mukaan muutamilla opettajilla tuntuu olevan haluttomuutta ja kyvyttömyyttä neuvotella omasta taidekäsityksestään.
– Minua kiinnostavat kysymykset siitä, miksi luemme tai katsomme tietyn teoksen ja kuka sen on tehnyt missäkin ajassa. Tuntuu, että jotkut opettajat eivät ole valmistautuneet vastaamaan näihin kysymyksiin ja kokevat kriittiset kysymykset loukkaavina.
Lund painottaa, että hän ja muut opiskelijat kaipaavat enemmän keskustelua teosten tekijöistä ja heidän vastuustaan.
– Taide ja taideteoksen tarkastelu ovat aina kiinni ajassa ja todellisuudessa. Siksi niistä keskusteleminenkin on aina muutoksessa. Yksi tässä ajassa olevista teemoista on toiseuden näkökulma. Eli se, millaisia tarinoita ja tekijöitä on jäänyt tämän tietyn kaanonin varjoon. Se, että haluamme keskustella siitä, ei tarkoita, että haluamme syrjäyttää Shakespearen.
Lund toivoo, että tunneilla käsiteltäisiin enemmän esimerkiksi naisten kirjoittamia näytelmiä.
– Poistin erään kurssin yhteydessä testimielessä teatterikorkeakoulun kirjastossa A-kirjaimen kohdalta kaikki miesten kirjoittamat näytelmät. Jäljelle jäi kaksi naisen kirjoittamaa näytelmää.
Dramaturgian opiskelija Kaisa Lundán: “Missä välissä sitä edes ehtisi jotain ismejä istutella?”
Kun kolmannen vuoden dramaturgiaopiskelija Kaisa Lundán luki Suomen Kuvalehden artikkelin, hän ei tunnistanut siitä oikein mitään: ei itseään, ei opiskelukavereitaan, ei oppilaitostaan.
Lundán kirjoitti pitkän, julkisen Facebook-päivityksen, joka alkaa sanoilla ‘nuoriso on pilalla’.
– Suomen Kuvalehden juttu veti yhdellä pensselillä kokonaisen sukupolven ja poiki leimaavia somekommentteja. Se liittyy siihen vanhaan, tunkkaiseen asetelmaan, jonka mukaan nuoriso pilaa kaiken, etenkin taiteen. Varsinaisessa jutussa ei kuulunut opiskelijoiden ääni, se oli vain lista anekdootteja.
Lundánin mielestä on käsittämätöntä, että artikkelissa nostettiin vallankäyttäjiksi oppilaat, jotka sanovat sanottavansa tunnin päätteeksi suljetussa tilassa – toisin kuin jutussa vapaasti mielipiteitään kertonut opettaja.
Oppilaan ja opettajan keskinäinen suhde on aina valmiiksi eriarvoinen.
Lundán ei käsitä, miten opiskelijat edes teoriassa voisivat kaapata koulunsa minkään aatteen käsikassaraksi. Opetuksen sisällöt määritellään opetussuunnitelmassa, ja sen mukaan marssitaan.
– Olisihan se hienoa, jos meillä olisi sellainen mahti, mutta ei opiskelijoilla edes ole aikaa sellaiseen. Koulussa ollaan viiteen asti päivisin, ja yleensä iltaisin pitää vielä lukea klassikoita. Missä välissä sitä edes ehtisi jotain ismejä istutella?
Teatterikorkeakoulun luokkakoot ovat todella pieniä, ja jokainen luokka luo oman kulttuurinsa. Lundánin mielestä se, että opettaja tuo julkisuuteen pienessä ryhmässä käytyjä keskusteluja, rikkoo luottamuksen piiriä.
– Opiskelijoilla on läsnäolopakko. Pitkän päivän aikana ehtii tapahtua paljon. Olen itsekin sanonut tyhmiä asioita ja muuttanut mielipiteitäni. Kiinnostaa kyllä, eikö opettajilla ole vaitiolovelvollisuutta. Mautonta tällaisten kertominen julkisuudessa ainakin on.
Lundán sanoo, ettei ole koskaan kokenut ideologista tai temaattista painostusta sen paremmin muiden opiskelijoiden kuin opettajienkaan taholta.
Se, mitä opiskelijoilta edellytetään, on Lundánin mukaan kriittinen ja analyyttinen ajattelu.
– Mistä vain saa puhua, mutta sanomisissaan pitää olla tarkka. Jos sanot jonkin raflaavan mielipiteen, se pitää pystyä perustelemaan.
Kanonisoitujen klassikoiden kyseenalaistaminen selvästi hermostuttaa joitakin ihmisiä, Lundán arvelee. Kyseenalaistajien leimaaminen Lundánin sanoin“opetuksesta kieltäytyviksi lellipotuiksi” on hänen mukaansa tapa varjella itseään muutospaineelta.
– Pelkäämme muuttaa historiankirjoitusta, koska joudumme miettimään silloin omaa asemaamme historiassa. Ymmärrän sen pelon. Tähän liittyy metoo-ilmiö, ja tähän liittyy uudenlaisen maskuliinisuuden etsiminen tällä alalla. Opiskelijoilla on nyt sanasto, jota ei vielä ole kaikilla opettajilla. Oman opetuksen suhteuttaminen uuteen tilanteeseen voi olla vaikeaa.
Korjaus 18.12.2020 kello 21.53: Täsmennetty, että Suomen Kuvalehden julkaisemassa jutussa ei ollut yhtään nimellä haastateltua opiskelijaa. Alun perin jutussa luki, että "opiskelijoita ei juttuun ollut haastateltu". SK:n mukaan taustahaastatteluja tehtiin myös opiskelijoiden kanssa. Lause lisätty 22.12.