“Olen oppinut, että suomalaisen ihmisen kanssa herkimmät keskustelut on parasta käydä saunan lauteilla, autossa tai lenkkipolulla”, kertoi Yhdysvalloissa syntynyt kollegani taannoin. Naurahdin ja unohdin koko jutun, kunnes istuin läheiseni kanssa saunan lauteilla keskustelemassa työviikon tapahtumien herättämistä tunteista. Kysyin läheiseltäni, miksei hän aiemmin ollut ottanut asiaa puheeksi. Hän vastasi, ettei tullut sopivaa hetkeä, eikä hän halunnut kuormittaa minua vapaa-ajalla työni luonteen vuoksi. Kerroin arvostavani sitä, että hän otti asian puheeksi, ja toivoin hänen tekevän niin vastakin. Keskustelua enemmän kuormitun siitä, että arvailen, mitä toisella on mielen päällä.
Jäin pohtimaan, miksi tunteista puhuminen on meille suomalaisille toisinaan vaikeaa.
Tunteista ja tunnetaidoista on tullut päivänpolttava aihe lastenkasvatuksessa, koulumaailmassa ja työelämässä.
Nykyään hyvän ihmisen kriteerit eivät täyty enää pelkästään säntillisesti hommansa hoitamalla ja hyvinvoinnistaan huolehtimalla. Tulee myös kehittää itseään henkisesti harjoittelemalla tunne- ja läsnäolotaitoja. Nämä taidot ovat mielenterveydellemme tärkeitä. Silloin kuitenkin mennään metsään, jos vaaditaan, että kaikkien täytyy ilmaista tuntojaan samalla tavalla.
On eri asia tukahduttaa sisäistä tunnekokemustaan kuin säädellä sitä, miten tunnetta ilmaisee.
Ihmiset eivät mahdu tunteiden kokemisessa ja ilmaisemisessa samaan muottiin. Jo pienet lapset eroavat biologisperustaiselta reagointityyliltään eli temperamentiltaan siinä, miten voimakkaasti he tuntevat ja ilmaisevat itseään. Toiset lapset ovat kuin nopeasti kiihtyviä kilpa-autoja, toiset tasaisen rauhallisia perheautoja. Useimmat meistä sijoittuvat jatkumolla johonkin näiden kahden ääripään väliin.
Mikään reagointityyli ei ole yksiselitteisesti hyvä tai huono. Sosiaalisten suhteiden kannalta voi olla ikävää, jos suuttuu herkästi ja ilmaisee sen voimakkaasti, mutta kiintymyksen ja rakkauden tunteiden kohdalla roihusta saattaa olla hyötyä. Tasaisuus ja rauhallisuus taas voi tuntua lähipiiristä turvalliselta, mutta myös rasittavalta tai hämmentävältä. Joskus saattaa kaivata, että toinen reagoisi voimakkaammin – tai “edes jotenkin”.
Puhun ja kirjoitan tunteista työkseni. Kuvittelen olevani helposti lähestyttävä, mutta toisinaan huomaan, että kaikista herkimmistä tunnoista puhumista minulle kartetaan. Keskustelin tästä toisenlaisesta ammatillisesta taustasta tulevan ystäväni kanssa, ja sain yllättävän vastauksen: “Joskus epäilen, että sinulla on ammattisi puolesta sellaista tietoa minusta ja tunteistani, mitä minulla ei ole. En ole koskaan ollut hyvä antamaan sanoja sille, mitä koen. Tunteista puhuttaessa koen itseni jotenkin vääränlaiseksi, huonommaksi.”
Keskustelu avasi silmiäni toden teolla. Päätin kysyä, miten seuraajani Instagramissa asian kokevat. Moni kertoi, ettei koskaan ole oppinut puhumaan tunteistaan. Jonkun lapsuudenkodissa tunteista puhumisesta oli jopa rangaistu.
Vastauksissa toistui sama viesti: Kun tunteilleen on vaikea antaa sanoja ja keskustelukumppani vaikuttaa sanavalmiilta, kokee itsensä toista huonommaksi, osaamattomaksi ja vääränlaiseksi. Hävettää. Pelkää, että tulee väärinymmärretyksi, lopulta hylätyksi.
Podettiin myös ahdistusta siitä, että tunnepuheesta ja tunnetaidoista on tullut uusi normaali. “Miksi kaikkien pitäisi yhtäkkiä olla valmiita avautumaan tunnoistaan?”
Tunnetaidoilla tarkoitetaan kykyä tunnistaa, nimetä, hyväksyä ja ilmaista tunnekokemuksia rakentavalla tavalla. Tunnetta voi ilmaista paitsi puheen, myös eleiden, ilmeiden ja kehon asennon avulla.
Evoluution näkökulmasta tunneilmaisun hillitsemisestä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Toisaalta tunteita ilmaisemalla on viestitty toisille uhkaavista vaaroista ja osoitettu, kuka kuuluu laumaamme. Toisaalta kyvyttömyys säädellä, miten ja milloin tunteitaan ilmaisee, on voinut johtaa sosiaalisesti haitallisiin seurauksiin.
Vaikka emme elä enää uhkien armoilla savannilla, lauman ulkopuolelle joutuminen on mielellemme valtavan uhkaavaa yhä edelleen. Kulttuurimme on muuttunut nopeasti aivoihimme verrattuna. Lauman ulkopuolelle joutuminen on historiassa merkinnyt varmaa kuolemaa. Nyt se merkitsee sosiaalista kuolemaa, häpeää.
Pahimmillaan tunnepuhe voi mennä ääneen murehtimisen puolelle.
Tunteista puhumisen merkitystä perustellaan usein arkisessa keskustelussa sillä, että tunteiden tukahduttaminen on haitallista – pitää puhua! Tieteen näkökulmasta tämä argumentti vaatii hieman tarkennusta.
On eri asia tukahduttaa sisäistä tunnekokemustaan kuin säädellä sitä, miten tunnetta ilmaisee. Tunnekokemuksen tukahduttaminen on pidemmän päälle haitallista, tunneilmaisun sääteleminen sen sijaan voi olla tarpeen. Tunteista vaikeneminen ei ole sama asia kuin tunteiden välttely. Tunteensa voi hyvin tunnistaa, nimetä, hyväksyä ja ilmaista ihan vain itselleen. Todeta, että “nyt tunnen näin ja se on ihan ok”.
Psykoterapeutin työssä olen huomannut, ettei tunteesta puhuminen suinkaan aina kieli toimivasta tunteiden säätelystä. Kyse on myös siitä, miten puhutaan ja miksi puhutaan. Pahimmillaan tunnepuhe voi mennä ääneen murehtimisen puolelle. Se voi myös palvella tarvetta oksentaa kokemansa toisen niskaan, jotta oma olo helpottuisi.
Kaikista haavoittuvimpia olemme silloin kuin ilmaisemme, mitä aidosti tunnemme, ajattelemme ja tarvitsemme. Testaamme, kelpaammeko vielä senkin jälkeen, mitä luotetulle toiselle kerromme. Monelle haavoittuvuuden ilmaiseminen merkitsee pelkoa hylätyksi tulemisesta. Siksi voi tuntua turvallisemmalta vaieta.
Joskus rohkeutta on ilmaista se, mitä tuntee siitä huolimatta, että pelkää. Joskus taas sitä paljon puhuttua armollisuutta itseä ja toisia kohtaan on ilmaista tunne ihan vain itselleen. Sanoa: Lupaan, etten hylkää sinua. Saat tuntea juuri niin kuin nyt tunnet ja tämäkin tunne menee aikanaan ohi.
Emilia Kujala
Kirjoittaja on psykoterapeutti, jonka missio on kirjoittaa ja puhua myös vaietuimmista tunteista.
Kolumnista voi keskustella 8.2. klo 23.00 saakka.