Päivää ennen jouluaattoa vuonna 1964 Aarne astuu sisään tamperelaiseen koneliikkeeseen. Hän ilmoittaa miespuoliselle myyjälle haluavansa ostaa porakoneen. Kun myyjä kääntyy selin, kohottaa Aarne rautaputken ja lyö myyjää kaikin voimin takaraivoon. Tämä rojahtaa kuolleena lattialle. Kalanruotokuvioista mattoa punaa pian valtava verilammikko. Aarne tyhjentää kaupan kassan ja katoaa muina miehinä Tampereen katuvilinään. Tätä ennen Aarne oli jo ehtinyt murhata raa’alla tavalla toisen kauppiaan.
Aarne oli henkirikoksen tekohetkellä 1960-luvulla 38-vuotias, ja hän on yksi esimerkki suomalaisesta sarjamurhaajasta. Hänen tapauksensa löytyy myös discovery+-suoratoistopalvelun tuoreesta 10 suomalaista sarjamurhaajaa -sarjasta.
– Halusimme tutkia, löytyisikö Suomen rikoshistoriasta sarjamurhaajia kokonaisen televisiosarjan aineksiksi. Iloiseksi asiaksi tätä ei tietenkään voi mieltää, mutta ainakin kymmenen heitä on, sarjan vastaava tuottaja Eero Hietala toteaa.
Kyse ei ole rikollisista neroista
Suomalaisten sarjamurhaajien skaala on laaja: yksi on tappanut viisi lastaan, toinen myrkyttänyt vanhuksia, kolmas kuristanut seksuaalisen himon vallassa naisia hengiltä.
– Suomalaisten sarjamurhaajien tarinat ovat hyvin erilaisia, eikä ehkä voi ajatella, että siellä taustalla olisi yhteistä nimittäjää, Eero Hietala kiteyttää.
Tai ehkä yksi yhteinen nimittäjä kuitenkin löytyy: sankaritarinoita sarjamurhaajien kohtaloista ei saa millään ilveellä.
– Etiikan kannalta meille on ollut tärkeää, ettemme esitä sarjamurhaajia jonkinlaisina rikollisina neroina. Toisaalta näistä käsittelemistämme henkilöistä ei edes olisi ollut mahdollista rakentaa sankaritarinoita, sen verran rikkinäisiä, surullisia ja epätoivoisia hahmoja he kaikki ovat, Hietala jatkaa.
Hietalan mukaan rankan aihepiirin käsittelyn tarkoituksena on paitsi suomalaisten sarjamurhaajien kartoittaminen ja samalla maan rikoshistorian tutkiminen, myös yhteiskunnallisen keskustelun herättely.
– Ihmisten olisi syytä havahtua siihen, että tämänkaltaista äärimmäistä pahuutta voi yhteiskunnassamme esiintyä ja että näinkin karmivat tapaukset voivat olla Suomessa mahdollisia. Sen takia pitäisi ryhtyä aktiivisesti miettimään, kuinka tällaisia tapahtumaketjuja voisi ehkäistä ja estää.
Richard Ramirez murhasi ihmisiä machetella
Viihteessä ja fiktiossa sarjamurhaajat ovat olleet suosittu aihepiiri jo vuosikymmeniä, etenkin Yhdysvalloissa. Fritz Langin M – kaupunki etsiin murhaajaa (1931) lienee genren ensimmäinen elokuva. Charles Laughtonin ohjaaman Räsynuken (1955) pääosassa on kymmeniä naisia tappanut huijarisaarnaaja, kun taas Alfred Hitchcockin Psyko (1960) hätkähdytti yleisöä esittelemällä psykoottisen transvestiitti-sarjamurhaajan.
Kauhugenressä sarjamurhaaminen on peruskauraa, jolla on mässäilty muun muassa Scream - ja Halloween-elokuvissa. Jonathan Demmen huippusuosittu Uhrilampaat (1991) teki sarjamurhaamisesta 1990-luvun alkupuolen ykkösviihdettä, kun se esitteli suurelle yleisölle karmivan tappajan Hannibal Lecterin, jonka repertoaariin kuulu myös kannibalismi. Anthony Hopkinsin tulkitsemasta Lecteristä eli kannibaali-Hannibalista tuli myöhemmin suorastaan ikoninen hahmo.
Tällä hetkellä sarjamurhaajia on esillä etenkin true crime -genressä eli tosielämän rikoksista kertovassa lajityypissä, jota 10 suomalaista sarjamurhaajaakin edustaa. Esimerkiksi Netflixin tuore Night Stalker: sarjamurhaajan jäljillä -dokumenttisarja kertoo Richard Ramirezista, joka piinasi 1980-luvulla Los Angelesissa ja San Franciscossa.
Ramirez tunnetaan äärimmäisestä brutaaliudestaan: hän muun muassa viilsi uhriensa kurkkuja auki, paloitteli heitä machetella ja ampui heitä kasvoihin. Ramirez myös raiskasi uhrejaan, harjoitti pedofiliaa eikä koskaan katunut tekojaan.
Genren raflaavuutta ajatellen on ehkä hieman yllättävää, että tosielämän rikoksista kertovan lajityypin katsojaprofiili on naispainotteinen, kuten esimerkiksi Britanniassa true crime -sarjoihin keskittyneellä Sony Crime -kanavalla. Toisaalta naiset lukevat myös paljon dekkareita.
– Dekkarikirjallisuus ei olisi niin suosittua, ellei ihmisellä olisi luontaista kiinnostusta rikoksia kohtaan. Tosielämän rikoksiin taas sisältyy ylimääräistä jännitettä ihan jo siksi, että ne ovat totta. Toisaalta taas dekkaristit ja draamasarjojen käsikirjoittajat ammentavat usein todellisista tapauksista, eli oikeat rikokset pääsevät muunneltuna muotona fiktioon, Eero Hietala toteaa.
Kerpeikkarin käsittämättömään raivoon löytyy syy
Mikä sitten saa ihmisen sarjamurhaamaan? 10 suomalaista sarjamurhaajaa -sarjan varhaisin tapaus on 1800-luvun puolivälistä. Tuolloin parikymppinen Juhani Aataminpoika murhasi lyhyen ajan sisällä kaksitoista ihmistä. Uhreihin kuului myös oma äiti ja sisarpuolia.
Aataminpojasta tuli nopeasti oman aikansa julkkis. Häntä ryhdyttiin kutsumaan nimellä Kerpeikkari, mikä viittaa ruotsin kielen teloittaja-sanaan. Nuoren murhamiehen raaoille ja mielivaltaisille teoille ei tuntunut löytyvän motiivia.
10 suomalaista sarjamurhaajaa -sarjassa yhtenä asiantuntijana toimii oikeuspsykiatri Hannu Lauerma. Sarjaa suunniteltaessa sovittiin, että Lauerma kommentoi vain historiallisia, jo julkistettuja tapauksia, joiden osalta hän ei voi joutua tutkimus- tai hoitovastuuseen edes epäsuorasti.
Lauerman mukaan Juhani Aataminpoika on erikoistapaus, eikä missään suhteessa klassinen sarjamurhaaja. Hänen käytökselleen löytyy oletettava syy, ja se on nähtävissä aikalaispiirrokseen tallentuneista kasvonpiirteistä.
– Hän kärsi suurella todennäköisyydellä syntymälahjana äidiltä saadusta kupasta. Äiti oli merkitty kirkonkirjoihin halventavalla kvinnsperson-termillä, joka viittaa prostituoituun eli haureuden harjoittamiseen. Mukana oli myös lapsuuden vakava traumatausta.
Synnynnäinen syfilis eli kuppa taas jäytää aivoja ja saa ihmisen käyttäytymään arvaamattomasti.
– Ihmisestä tulee estoton ja helposti tulistuva. Kerpeikkaria tutkinut lääkäri totesi, että kyseessä on tavallinen, yksinkertainen maalaispoika, jonka kohdalla luonnottominta ja kauhistuttavinta oli se täydellinen välinpitämättömyys, jolla hän kertoi teoistaan, Lauerma jatkaa.
Mitä vähemmän lapsia kasvatetaan pelolla ja kivulla, ja mitä vähemmän heitä häväistään ja kohdellaan kaltoin, sitä vähemmän epäilemättä syntyy sarjamurhaajia, Lauerma toteaa.
– Tässä on selkeä yhteys. Henkilöstä, jolla on psykopaattinen luonne ja tietynlainen hermoston rakenne, ei välttämättä tule sarjamurhaajaa, jos häntä kohdellaan lapsuudessa hyvin, ja jos hänelle tarjotaan muita pätemisen mahdollisuuksia, Hannu Lauerma painottaa.
Aileen Wuornos on yksi harvoja naispuolisia sarjamurhaajia
10 suomalaista sarjamurhaajaa -sarjan tuoreimpiin tapauksiin kuuluu Ann-Mari Myllgren, aiemmin Aino Nykopp-Koski, joka reilu vuosikymmen sitten sairaanhoitajana työskennellessään myrkytti viisi vanhusta. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.
Toinen uudempi tapaus on runsaasti julkisuutta saanut oululainen Michael Maria Penttilä, joka tunnetaan sarjakuristajana: Penttilä muun muassa kuristi kuoliaaksi oman äitinsä 1980-luvulla. Hänen uhriensa joukossa oli myös 12-vuotias tyttö. Tämän lisäksi hän on murhannut kaksi muuta ihmistä ja yrittänyt tappaa useita. Hänen rikollisten tekojensa joukkoon kuuluu myös raiskaaminen.
Penttilän persoonaa leimaavat voimakkaasti sadomasokismi, naisten vaatteisiin pukeutuminen, alkoholismi ja seksuaalisen tyydytyksen saaminen kuristamisesta tai toisen ihmisen hengityksen kontrolloinnista, eli asfyksiofiliasta. Tämä on tullut esille muun muassa oikeudenkäynneissä.
Lääkärietiikkaan liittyvistä syistä Hannu Lauerma ei voi kommentoida Penttilän tapausta suoraan, mutta toteaa, että kuolema ja seksi eivät ole sarjamurhaamisessa mitenkään harvinainen yhdistelmä.
– Sadomasokistiset ja fetisistiset elementit ovat sarjamurhaajille tyypillisiä. He saattavat myös kerätä vainajan ruumiinosia tai heidän omaisuuttaan ja niitä jälkikäteen hellimällä tai niitä katselemalla toisintaa murhatapahtumaa.
Sarjamurhaajat ovat useimmiten miehiä, mutta poikkeuksiakin löytyy. Suomalaistaustainen sarjamurhaaja Aileen Wuornos tappoi 1990-luvun taitteessa Yhdysvalloissa seitsemän miestä. Hänet tuomittiin kuolemaan.
Wuornos on jäänyt elämään populaarikulttuuriin: hänestä on tehty Charlize Theronin tähdittämä Monster – Aileen Wuornos -elokuva (2003) sekä useita dokumentteja ja peräti oopperakin. Hiphoppari Cardi B taas jäljitteli Wuornosin kuuluisaa pidätyskuvaa Press-singlensä kannessa.
Miksi sarjamurhaajat sitten ovat pääsääntöisesti miehiä? Hannu Lauerman mukaan tämä johtuu evoluutiogenetiikasta: miehillä ylipäätään taipumus fyysiseen väkivaltaan on herkemmässä, vaikka naisilla on tutkitusti yhtä paljon raivokkaita ajatuksia ja impulsseja.
– Ihminen on juuri ja juuri evoluutiossa hengissä selvinnyt laji. Tämä on edellyttänyt sitä, että on ollut naaraita tai naisia, jotka ovat keskittyneet jälkeläisten hyvinvoinnin turvaamiseen, synnyttämiseen ja imettämiseen. Miehiä taas on voitu käyttää – sanoisinko – toisarvoisissa tehtävissä, kuten mammutinmetsästämisessä tai sotimisessa. On riittänyt, että pari äijää on palannut takaisin ja pystynyt jatkamaan sukua, Lauerma toteaa.
Jos palataan jutun alkuun, vuoteen 1964 ja tamperelaiseen Aarneen: miksi hän murhasi? Syy oli erikoinen. Aarne halusi ostaa lapsilleen ja vaimolleen joululahjoja, ja murhaamiltaan henkilöiltä hän otti rahaa ostosreissuaan varten.
– Aarnen motiivi kertoo joka tapauksessa piittaamattomuudesta muiden ihmisten hyvinvointia kohtaan. Eikä motiivi hankkia joululahjoja sitä muuksi muuta, Hannu Lauerma summaa.
Lisää aihepiiristä:
Onko kaikki tv-sarjat jo nähty? Katso tästä lista suosikkeja pitkiin ja pimeisiin koti-iltoihin
Katiska-sarjan tuottaja: Niko Ranta-aho ei hyödy sarjasta taloudellisesti