Siskonpoikaa oli nimitelty päiväkodissa pieruksi. Varhaiskasvattajat olivat puuttuneet asiaan ja käyneet keskustelun lapsikatraan kanssa. Oli juteltu siitä, miksi ei saisi nimitellä ja miten toisten kanssa käyttäydytään niin, että kaikilla on hyvä olla.
Nykypäivänä tunteiden avointa ilmaisemista pidetään suotavana asiana. Tämä ei kuitenkaan koske kaikkia tunteita.
Suuttumusta, aggressiota ja vihaa suitsitaan lapsuudesta lähtien yhteiskunnassa enemmän kuin vaikkapa surua ja ahdistusta. Ja syystä. Niitä pitäisi oppia hallitsemaan, ettei kanssaihmisiin satu. Osin tämä selvästi epäonnistuu, sillä esimerkiksi päiväkotitasoista nimittelyä tuntuu sosiaalinen media olevan pullollaan.
Miksi ihmisellä on niin sitkeä tarve vihaan?
Tutkimuksen mukaan jo puolen vuoden ikäiset vauvat osaavat olla toraisia. Dokumentoituja vauvojen suuttumuksen ja aggression muotoja ovat muun muassa tukasta kiskominen, pahalla päällä oleminen, lyöminen, pureminen ja lelujen omiminen. Aggressio ja suuttuminen ovat siis ihmiselle tavallista, jo varhain ilmenevää käytöstä.
Viha lienee näistä kielteisistä tunteista syvin. Se myös aktivoi tutkimuksen mukaan enemmän liikkeiden tuottamiseen ja toiminnan suunnitteluun liittyviä aivoalueita kuin muut.
Joukkovihaan liittyy ihmistä tyhmentävä voimakas ajattelun vääristymä, yliyleistäminen.
Kokemuksena viha eroaa erään katsausartikkelin mukaan muista negatiivisista tunteista kolmella tavalla:
1) uskomus vihan kohteen muuttumattomasta pahuudesta
2) voimattomuuden tai alisteisuuden kokemus vihan kohteen äärellä
3) motivaatio vahingoittaa tai tuhota vihan kohde.
Suuttumuksessa kohde on tehnyt jotain suututtavaa, mutta saattaa olla ihmisenä ihan kelpo. Vihassa sen sijaan ei uskota, että kohde voisi muuttua. Kenties tästä syntyy vihalle ominainen voimattomuuden kokemus, joka puolestaan voi synnyttää vahingoittamisen halua.
Kaikille näille tunteille lienee ihmisen historian aikana ollut selkeä tarve, ja siksi ne elävät meissä edelleen. Aggressio mahdollistaa puolustautumisen ja hyökkäämisen, esimerkiksi metsästäessä. Suuttuminen on tarpeen, jotta yhteisössä voi ilmaista toiselle, että hänen toimintansa ei ole sinusta suotavaa. Vihasta toisia kohtaan on mahdollisesti ollut hyötyä tilanteissa, joissa ainoa pakokeino on vihollisen tuhoaminen.
Välillä kannattaa kuitenkin miettiä, kuinka paljon tunteista on nykyihmiselle hyötyä. Suuttuminen on edelleen tarpeellista, jotta vääryyksiä saadaan korjattua. Aggressio voi toimia hyvänä liikkeelle panevana voimana. Vihasta toisia ihmisiä kohtaan on vaikeampi löytää hyötyä.
Yksilöiden lisäksi ihmiset osaavat nimittäin valitettavasti vihata myös ihmisjoukkoja. Joukkovihaan liittyy ihmistä tyhmentävä voimakas ajattelun vääristymä, yliyleistäminen. Siinä vihaaja ajattelee erheellisesti, että esimerkiksi kaikki iholtaan tietynväriset ovat samanlaisia, yhtä inhottavia ja perinjuurin halveksuttavia. Joukkoviha onkin ollut ihmiskunnan historian kammottavimpien tapahtumien polttoainetta. Hirmuteot ovat mahdollisia, kun toinen on omassa mielessä läpeensä paha, eikä edes ihminen.
Siksi juuri erityisesti joukkovihaa yritetään yhteiskunnassa estää.
Ei kuitenkaan onnistu. Välillä tuntuu siltä, että vihapuhe yhteiskunnassa on vain lisääntynyt, tai ainakin se on nykypäivänä netin vuoksi aiempaa näkyvämpää.
Vihamielisyys on yhteydessä kohonneeseen sydäntaudin riskiin.
Yksi syy vihan sitkeyteen ilmiönä voi olla se, että se on ensisijaisesti motivoiva tunne, ja motivoituminen tuntuu ihmisestä hyvältä. Vihasta saa pontta, joka voi tuoda tietynlaista toivoa. Jatkuva vihaaminen ei kuitenkaan tee kantajalleen hyvää. Sen lisäksi, että viha vääristää ajattelua, runsas vihamielisyys on myös yhteydessä kohonneeseen sydäntaudin riskiin.
Miten joukkovihaa voisi sitten vähentää?
Yksi keino on miettiä, millä tavalla torjua vääriä, yleistäviä kuvauksia ihmisryhmistä ja ylipäätään jakolinjojen syntymistä ihmisryhmien välillä.
Toinen on keskittyä siihen, mitä kussakin meissä tapahtuu, kun koemme vihaa. Jos huomaa ajattelunsa vinoutuneen niin, että “kaikki persut” tai “kaikki vihervassarit” ovat tietynlaisia, tai kertoo toisille ylpeänä, että ei kyllä muuttaisi sellaisen naapuriin asumaan, voi olla hyvä pysähtyä ja miettiä, mitä on tapahtumassa.
Nimittäin, välillä kivikautiset aivomme tuottavat mieleemme täysin typeriä päätelmiä ja tuhoisia tunteita.
Onneksi mielen liikkeet voi vielä aikuisiälläkin saada pienellä viitseliäisyydellä haltuun. Omia yliyleistyksiä voi korjata kohtaamalla vihaamansa joukon yksilöitä. Ajattelun laatua voi itsereflektiolla kuka tahansa parantaa.
Jotta kaikilla olisi hyvä olla.
Katri Saarikivi
Kirjoittaja tutkii Helsingin yliopistossa toiminnanohjauksen, ällistyksen, uteliaisuuden ja empatian mekanismeja ja haluaa demokratisoida tieteellisen menetelmän.
Kolumnista voi keskustella 6.2. klo 23.00 saakka.