Keskiaikaiset eurooppalaiset kirjoitukset kertovat, että kaukana Pohjolassa elää ihmishirviöitä, joilla on koiran pää. Koirapäiset ihmiset eli koirankuonolaiset ovat tuttuja myös suomalaisesta mytologiasta. Isonvihan aikaan kuonolaisten kerrottiin nuuskineen esiin venäläisiltä piiloutuneita suomalaisia ja ilmiantaneen heitä.
Tuore kirja Keskiajan hirviöt (Gaudeamus) kertoo oudoista olennoista, jotka olivat sydän- ja myöhäiskeskiajalla osa läntisen Euroopan asukkaiden maailmankuvaa. Kirjan kirjoittaja on Tampereen yliopiston historiantutkija Miikka Tamminen.
Hirviöitä kuvailivat teksteissään niin kirkonmiehet, filosofit kuin kaunokirjailijatkin. Niistä liikkui myös valtava määrä suullista perintöä. Ihmisten mielestä kertomukset olivat totta ja hirviöt osa luontoa ja Jumalan suurta suunnitelmaa.
Keskiaikaista ajattelua leimaavat vastakohdat ja luokittelut. Elävät olennot oli jaettu ihmisiin, eläimiin ja henkiolentoihin. Hirviöt rikkoivat kaavaa ja liikkuivat näiden ryhmien välillä.
– Hirviö nimeltä manticora oli leijonavartaloinen ja sillä oli skorpionin häntä. Manticora esitettiin piirroksissa usein ihmiskasvoisena ja jopa hattu päässään. Silti ajateltiin, että se on eläin, hirviömäinen eläin, Miikka Tamminen kertoo.
Ihmishirviöillä taas saattoi olla vaikkapa jättisuuret korvat tai vain yksi jalka tai silmä. Näistä poikkeavista ihmisolennoista esitetään useissa teksteissä rasistiselta vaikuttavia huomioita.
Yksi keskiaikainen ja hirviöpiirroksia sisältävä teos on nimeltään Monstrum historia. Se on Tukholman yliopiston hallussa. Katso tästä Tukholman yliopiston video Monstrum historia -teoksesta.
Hirviöitä on alettu tukia enemmän vasta viime vuosikymmeninä
Tutkija Miikka Tamminen kiinnitti huomiota hirviöihin perehtyessään ristiretkiin ja keskiajan historiaan. Hirviöitä pulpahteli esiin monista lähteistä. Varteenotettava ajattelija tai uskonnollinen vaikuttaja saattoi äityä kuvailemaan kohtaamistaan hirviöiden kanssa.
Vaikka hirviöt vaikuttavat olleen keskiajalla arkipäivää, historiantutkijat eivät ole juurikaan tohtineet tarttua aiheeseen. Hirviöitä on ehkä pidetty epäolennaisina historian kannalta.
Ehkä tutkijat ovat myös varoneet leimautumista. Hirviötutkimus ei ole ollut tarpeeksi vakavasti otettavaa viime vuosikymmeniin saakka.
– Ihmishahmoisia niin sanottuja luonnollisia hirviöitä on tosiaan tutkittu yllättävän vähän. Enemmän on tutkittu henkimaailmaan liittyviä, yliluonnollisia hirviöitä. Näitä ovat vaikkapa paholaiset, demonit tai noidat, Tamminen kertoo.
Tamminen puhuu kirjassaan hirviöroduista, kuten hirviöitä tutkivilla on tapana. Rotu-termi saattaa herättää ristiriitaisia ajatuksia, mutta se kuvaa Tammisen mielestä parhaiten tapaa, jolla hirviöt keskiaikana luokiteltiin.
Erilaisuuden pelko huokuu tavasta, jolla hirviöitä kuvataan
Hirviöt kiehtoivat ja inhottivat. Kirjoittajat sijoittivat hirviöiden asuinsijat tunnettujen alueiden reunamille, jonnekin kauas Euroopasta. Intia ja Afrikka vaikuttavat olleen varsinaisia hirviöiden tyyssijoja.
Hirviöt saatettiin myös kytkeä olemassa oleviin etnisiin tai uskonnollisiin ryhmiin. Näiden ominaisuuksia ja elintapoja pilkattiin surutta.
Miikka Tammisen mukaan nykypäivän rasistiset asenteet juontuvat osittain keskiajan asetelmista, mutta mitään suoraa linjaa ei voi vetää.
– Rasismista puhutaan vasta sitten, kun tuli uusi aika ja rotuoppi. Länsimainen tapa suhtautua erilaisuuteen tulee silti jo antiikin ajoista, ja ajattelutapa selvästi vahvistui keskiajalla.
– Kun rotuoppi sitten syntyi, voidaan nähdä, että oppia kehitelleet olivat lukeneet keskiaikaisia tekstejä. Rotuopin näennäistieteellinen pohja löytyy sieltä.
Kirkon piirissä oli selvää, että olipa hirviönä oleminen Jumalan rangaistus tai luonnon oikku, kaikki ansaitsevat tulla käännytetyiksi kristinuskoon. Oleellinen ajassa liikkuva kysymys olikin, onko hirviöllä sielu.
Näin kristitty kirkko sulki sisäänsä myös hirviöt, mutta demonisoi puolestaan kirkon ulkopuolelle jääviä. Tästä esimerkkinä Tamminen mainitsee tavan viitata juutalaisiin ja heidän ulkoisiin piirteisiinsä hirviöiden yhteydessä.
Hirviöiden touhut herättivät ihmisissä myös seksuaalisia värähtelyjä
Hirviöt kiinnostivat ihmisiä myös siksi, että niiden kautta peilattiin seksuaalisia pelkoja ja haluja.
Keskiaikaisista teksteistä käy ilmi, että kentaurit olivat usein raiskaajia. Blemmye-hirviöt olivat päättömiä ihmisiä, joiden kasvot olivat rintakehän alueella. Tutkijat ovat myöhemmin tulkinneet päättömyyden edustavan kastraation pelkoa.
Pitkiä, jopa jättiläismäisiä amatsoneja kuvailtiin usein sekusaalisviritteisesti. Amatsoneja osittain myös kunnioitettiin. Jättiläisnaisten sanottiin olevan yhdynnässä vain kerran vuodessa ja silloinkin vain lisääntymistarkoituksessa. He olivat kuitenkin vapaita yhtymään kenen kanssa tahansa.
Hirviöiden avulla pidettiin yllä myös naisvihamielisiä asenteita.
Vertahyytävissä kertomuksissa esiintyy naishirviöitä, joilla oli vaginan tilalla suden pää tai sukuelimen sisällä terävät hampaat.
– Jokaisella hirviöistä kirjoittaneella oli oma näkökulmansa. Ei ole mitään yhteistä linjaa, jolla hirviöiden tavoista kerrottiin, Tamminen sanoo.
Uskonpuhdistaja Luther uskoi munkkivasikan olemassaoloon
Uskoa mitä ihmeellisimpiin hirviöihin on lisännyt aikanaan se, että heistä kirjoittivat hyvin luotettavina ja arvostettuina tiedetyt henkilöt. Löytöretkeilijät kuten Kristoffer Kolumbus ja Fransisco Orellana kertoivat nähneensä hirviöitä. Orellana kohtasi Etelä-Amerikkaa kolutessaan muun muassa amatsoneja. Näin sai nimensä Amazon-joki.
Meidän suomalaistenkin hyvin tuntema jämäkkä uskonpuhdistaja Martti Luther vakuuttui hirviöistä. Hän ilmoitti, että Freibergin lähellä Saksin seudulla syntynyt munkkivasikka eli munkin näköinen vasikan sikiö oli jumalan merkki siitä, että paavin valta on pahasta.
– Luther oli aikansa ihminen ja hänellä oli sen ajan ajattelutapa. Tämän tosiseikan hyväksyminen toisi hyvän lisän meidän Luther-kuvaamme. Yleensähän puhumme vain siitä, miten hän naulasi teesit oveen, Tamminen pohtii.
Monet Tammisen kuvaamista hirviöistä herättävät nykypäivän lukijan mielessä enemmän hihittelyä kuin kauhistusta.
Suomupintainen meripiispa, joka saarnaa vedenalaiselle väelle tai yksijalkaiset ihmiset, jotka pitävät ainokaista jalkateräänsä auringonvarjona, vaikuttavat hupaisilta ja vaarattomilta.
Jos keskiajan ihmiset pitivät näitä vakavasti otettavina otuksia, onko minulla lupa nauraa, vai olenko itse suvaitsematon heitä kohtaan?
Miikka Tamminen myöntää nauravansa hirviöille. Keskiaikainen ajattelutapa on kuitenkin tullut tutuksi tutkimustyön myötä, eikä sitä enää tule äimisteltyä. Nykyajan uutisten äärellä huomaa, että ihmiset ovat yhä aikalailla samankaltaisia.
– Ihmiset uskovat siihen, mitä haluavat uskoa, vaikka tietoa olisikin tarjolla.
– Jos ajattelee näitä kaikkia 5G-juttuja ja muita salaliittoteorioita, näkee, että ehkä emme ole niin kauhean erilaisia kuin keskiajan ihmiset, Tamminen hymähtää.
Lue myös:
Selviäisitkö hengissä keskiajalla? Testaa taitosi
Kuuntele: