Kuvankauniissa jumalattarissa kimaltelee auringon ja kuun hohde, yltäkylläinen elämä ja autereinen, lempeä valo. Päivätär ja Kuutar, auringon ja kuun jumalattaret, kutovat taivaalla sijaitsevassa korkeassa salissaan kulta- ja hopealangasta kankaita ja ylimaallisia koruja, joita he lahjoittavat toisinaan kuolevaisillekin.
Päivätär ja Kuutar ovat siskokset, ja he hallitsevat myös hyönteismaailmaa. Päivättäreltä on muinoin pyydetty, ettei tämä lähettäisi ampiaisia – omia lapsiaan – kuolevaisten lähettyville.
Päivätär ja Kuutar ovat yksi esimerkki aikoinaan suosituista itämerensuomalaisista jumalattarista ja naispuolisista myyttisistä hahmoista, jotka ovat historian saatossa vähitellen hiipuneet taka-alalle miespuolisten sankareiden varjoon.
– Jos ajatellaan esimerkiksi Kalevalaan liittyvää kouluopetusta tai julkista keskustelua, niin useimmitenhan siellä seikkailevat näkyvässä roolissa vaikkapa Väinämöinen ja Ilmarinen. Tämän teoksen tarkoituksena on tuoda esille vähemmälle huomiolle jääneitä naispuolisia jumalattaria ja uskomusolentoja, Pohjolan jumalattaret -kirjan (SKS, 2021) tekijä, uskontotieteilijä Karolina Kouvola summaa.
Pohjolan jumalattaret jatkaa siis trendiä, jossa menneisyyttä pyritään hahmottamaan uusista näkökulmista ja samalla myös monipuolisemmin kuin aiemmin. Täydessä paitsiossa kalevalaisen mytologian naishahmot eivät toki ole koskaan olleet: Joukahaisen traaginen sisar Aino ja Pohjolan mahtava emäntä Louhi ovat saaneet runsaasti näkyvyyttä, ja heistä on tehty paljon erilaisia tulkintoja.
– Esimerkiksi metsänjumala Tapion tytär Annikki ja metsän emäntä Mielikki ovat tiuhaan loitsuissa esiintyviä hahmoja, mutta he eivät ole olleet kovinkaan paljon esillä. Ehkä heille ei ole ollut tilausta julkisessa keskustelussa, jossa on rakennettu kansakunnan identiteettiä, Karolina Kouvola pohtii.
Jumalattarien kanssa käytiin päivittäistä vuoropuhelua
Jos ihmisellä on kipuja, pyytää hän avuksi Kivutarta, kipujen haltiaa. Kivutar vie kivut pois ja piilottaa ne kipuvuoren uumeniin. Ukko Ylijumalan vaimo Rauni taas hallitsee miehensä kanssa myrskyisiä taivaita, ja pariskunta luo etenkin keväisin näyttäviä ja pelottaviakin ukonilmoja.
Juonitar tekee hiuksistaan sillan, jota pitkin peurat ja porot voivat astella ihmisten maailmaan. Hiisien linnassa taas asustaa vesikkoja ja ahmoja hallitseva Tuheroinen, jolta on pyydetty metsästysonnea. Ilmatar ryhtyy työstämään rikkoutuneista sotkalinnun munista maailmankaikkeutta... jumalattarien ja myyttisten hahmojen kirjo tuntuu melkeinpä loppumattomalta.
Paljous liittyy tapaan hahmottaa maailmaa: siinä missä monoteistisissa eli yhden jumalan uskonnoissa viesti kulkee yhteen suuntaan, olivat muinaiset suomalaiset jatkuvassa vuoropuhelussa myyttisten hahmojensa kanssa. Jumaliin ja jumalattariin pyrittiin vetoamaan loitsujen ja rituaalien avulla, ja samalla haluttiin vaikuttaa oman näkyvän maailman tapahtumiin.
Karolina Kouvolan mukaan Mielikin tai Juonittaren kaltaiset hahmot ovat olleet varsin loogisia ja rationaalisia suhteessa ihmisten silloiseen elinympäristöön ja arkielämään.
– Nykyisin menemme metsään liikkumaan ja nauttimaan vapaa-ajasta, mutta muinoin metsä nähtiin ja koettiin myyttisten olentojen asuinpaikkana. Se oli ikään kuin toinen valtakunta, jonka hahmoihin kohdistettiin toiveita saada riistaa ja ruokaa.
Vagina oli väylä tuonpuoleiseen maailmaan
Myyttisissä hahmoissa ja tiheän puuston keskellä eli toisinaan myös pahuus: metsän demonitar Ajattara lähetti ihmisten mieliin hirvittäviä painajaisia, joissa rotat syövät ihmisen sisuskalut ja joissa veli tappaa siskonsa. Metsään ei siis missään tapauksessa saanut nukahtaa.
– Ajattarasta löytyi yllättävän vähän tietoa: sitä ei esimerkiksi ollut ollenkaan SKS:n arkistoaineistossa. Tämä taas herättää kysymyksen siitä, kuinka moni jumalatar tai myyttinen hahmo on historian saatossa kadonnut kokonaan. Ei ole haluttu kertoa jostakin jumalattaresta kansantarinoiden kerääjille, tai hahmoilla ei yksinkertaisesti ole enää ollut paikkaa yhteisössä, Karolina Kouvola pohtii.
Voi myös olla, että naisten perinne on jäänyt vähemmälle huomiolle, koska siitä kertominen on mahdollisesti ollut tabu. Naisen kehossa uskottiin olevan myyttistä voimaa, jota kutsuttiin runolauluissa vitun väeksi. Naisen vaginan taas koettiin olevan väylä tuonpuoleiseen maailmaan. Erityisen voimakas vitun väki oli kuukautisten aikana. Nainen kantoi jalkovälissään melkoisia voimia: sukupuolielinten paljastamisella voitiin suojella niin karjaa kuin omaa perhettäkin.
Voimakas seksuaalisuus tulee esille myös joissakin jumalattarissa ja myyttisissä naishahmoissa. Esimerkiksi Metsänneitoon liittyvissä tarinoissa on käsinkosketeltava seksuaalinen vire. Haltijatar kuvataan yleensä kauniina nuorena naisena, jolla tosin on kaamea puolensa: Metsänneidon selkä on ruma kuin mikä, puinen ja oksainen.
– Joissakin Metsänneitoon liittyvissä tarinoissa on suoranaista maskuliinista ylvästelyä: metsästäjä on toivonut kohtaavansa Metsänneidon, jotta pääsisi harrastamaan seksiä tämän kanssa. Houkutukseen sisältyi myös vaarantunne. Metsänneito saattoi viedä miehen ikuisiksi ajoiksi metsänpeittoon, haltijoiden maailmaan, Karolina Kouvola kertoo.
Saaliseläimet liitettiin naispuolisiin jumaluuksiin
Karolina Kouvolan kirjassa tulee hyvin selvästi esiin ainakin yksi asia: mahtavat itämerensuomalaiset jumalattaret ovat olleet tasavertaisessa asemassa suhteessa miespuolisiin jumaliin. Esimerkiksi Loviatar eli tautien äiti hallitsi sairauksia: hän synnytti niitä, lähetti ne maailmaan ihmisten riesaksi ja oli lisäksi kuolleiden valtakunnan ehdoton auktoriteetti.
Metsänneito taas oli Tapioon verrattava hahmo, ja synnytykseen ja naisten elämään yleisestikin viittaavissa loitsuissa ja rituaaleissa jumalattaret olivat merkittävämpiä kuin miespuoliset vastineensa. Myös saaliseläinten haltijat olivat useimmiten naispuolisia.
– Karhukultti on täysin oma osastonsa. Naiset eivät saaneet mennä lähellekään kaadettua karhua, mutta karhun saaliinhaltijana toimi Hongotar. Hän on hyvä esimerkki voimakkaasta ja merkittävästä esiäidistä saaliseläinten kuninkaalle, Karolina Kouvola toteaa.
Esimerkiksi Ajattaralle löytyy Mara-niminen painajaismainen demonivastine skandinaavisesta mytologiasta, mutta onko egyptiläisten Osiriksella sitten yhtymäkohtia Kalevalan Lemminkäiseen, kuten kansanrunouden ja mytologian tutkija Martti Haavio aikoinaan väitti?
– Olen tässä asiassa varovainen. Voisimme mieluummin puhua samoista, eri puolilta maailma löytyvistä tarinateemoista kuin suoranaisista yhteyksistä, Kouvola sanoo.
Entä onko Karolina Kouvolalla suosikkijumalatarta? Kouvola valitsee hahmon, jolle kyyhkynen tuo hunajaa, näätä raivoisien karhujen kuolaa ja västäräkki vettä.
– Ihailen Osmotarta eli oluen seppää. Mikäs sen hauskempaa kuin saada kaikki metsän pikkueläimet tuomaan erilaisia ainesosasia olueeseen, ja järjestää sitten kunnon bileet!
Lisää aihepiiristä: