Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Se oli helteinen perjantai. Elämä hymyili 22-vuotiaalle Petri Hörkölle.
Hörkkö oli juuri aloittanut työuransa ensimmäisen kesäloman, ja taskussa oli firman arpajaisista voitetut liput Unkarin F1-kisaan. Autoja rakastavalle miehelle se oli unelmien täyttymys.
Mies oli ajellut suoraan töistä kavereiden luo Lietoon. Kotiin ennättäisi myöhemminkin. Kaverukset päättivät hetken mielijohteesta piipahtaa läheisille hiekkamontuille uimaan.
Tuttu ranta oli tupaten täynnä, joten he päättivät mennä viereiseen lampeen uimaan. Se ei ollut ennestään tuttu mutta sai kelvata.
Hörkkö uiskenteli hetken, kunnes päätti sukeltaa viileään veteen. Pää tömähti hiekkaan.
Jalat ja kädet lakkasivat tottelemasta komentoja.
– Se tuntui sähköiskulta, hän muistelee yli kahdenkymmenen vuoden takaista tapahtumaa.
Mies pääsi jotenkin pintaan. Vettä meni henkeen, sitten filmi katkesi.
Petri Hörkön niska oli murtunut. Sairaalassa diagnoosiksi varmistui tetraplegia eli neliraajahalvaus c4-5 tasolla.
Katajainen kansa ääneen
Vammautuminen, äkillinen ylivelkaantuminen, työttömyys ja ero.
Elämän vastoinkäyminen laittaa suunnitelmat uusiksi. Läheskään aina käännös ei ole yhtä raju kuin Petri Hörköllä, mutta elämän nurjilta puolilta ei voi suojautua kukaan.
Tampereen yliopisto on nyt kiinnostunut näistä aivan tavallisten ihmisten tarinoista.
Tämä artikkeli on lähtölaukaus yliopiston ja Yleisradion yhteiselle Feeniks-projektille. Artikkelin lopussa on kyselylomake, jonka täyttämällä voit kertoa oman tarinasi, ja antaa samalla arvokkaan panoksesi tieteelle.
Tutkimusprojektissa kerätään ensimmäistä kertaa laajasti tietoa siitä, millä keinoilla ihmiset ovat onnistuneet nousemaan jaloilleen vastoinkäymisen jälkeen, kertoo Feeniksin alullepanija, Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden dekaani ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.
– Suomalaiset ovat sitkeää kanssa, mutta me emme tiedä miksi. Tarvitsemme nyt mahdollisimman paljon ihmisten tarinoita kokonaiskuvan hahmottamiseksi.
Saaren mukaan laajan ymmärryksen saaminen on tärkeää, sillä tutkittua tietoa ihmisten selviämisestä on vain vähän ja se on pirstaleista. Nyt kerättävä arjen data ja sen systematisointi auttaa päättäjiä tekemään jatkossa parempia päätöksiä.
– Kun saamme tietoa, alamme ymmärtää tätä ilmiötä. Ja se taas auttaa, kun alamme rakentaa turvaverkkoa ihmisten arjen ympärille.
Tavoitteena todellinen kuva suomalaisista
Yksi Feeniks-projektin tavoitteesta on luoda todellisuutta vastaava kokonaiskuva kolhuja kokeneesta Suomesta. Median luoma kuva sankaritarinoineen ei kerro asioiden todellista tilaa.
Some ja perinteinen media ovat täynnä toinen toistaan koskettavampia – ja samalla raaempia – kertomuksia ihmisen elämästä.
Samaan aikaan kun lohtua tuovien tarinoiden kertominen on tärkeää ja parhaimmillaan lukijaansa voimaannuttavaa, on ihmisten kurjuus ja epätoivo monelle myös kannattavaa liiketoimintaa.
Kurjuus ja karut kohtalot kiinnostavat, sanoo Feeniks-projektin jäsen, yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Maria Mäkelä Tampereen yliopistosta.
– Selviytymistarinat ovat kuitenkin myös iso bisnes. Julkkisten ja elämänvalmentajien nousut ahdingosta eivät välttämättä tarjoa aina parasta mallia omista vaikeuksista ja niiden voittamisesta kertomiselle.
Mäkelä tuntee tavat, joilla selviytymistarina muutetaan euroiksi ja osaksi brändimarkkinointia. Hän tutki näitä keinoja neljä vuotta Kertomuksen vaarat -projektissaan.
– Tyypillinen tapaus on niin sanottu "hyvinvointiyrittäjän kääntymyskertomus" eli haastattelu burnoutin, avioeron, sairauden tai muun elämän kolhun selättäneestä selviytyjästä, jolle suuri vastoinkäyminen oli toiminut valaistuksena – ja reittinä uuteen bisnekseen.
Mäkelän mukaan tällaisia tarinoita yhdistää se, että niissä vastoinkäyminen aina vahvistaa ja avaa silmät uudelle, ja sivutuotteena tarjoillaan selviytyjän kirjoittamaa itsehoito-opasta, elämänvalmennuskurssia tai hyvinvointikonseptia.
Maria Mäkelä toivookin suomalaiseen mediaan vähemmän sankaritarinoita ja enemmän kertomuksia asteittaisista, osittaisista, päivä kerrallaan -tyyppisistä selviytymisistä.
Mäkelä muistuttaa, että yksilön sankaruutta korostava aikamme ei myöskään aina kannusta kertomaan siitä, miten läheisten ja ammattilaisten verkostot tai yhteiskunnalliset rakenteet ovat auttaneet selviytymisessä.
– Perinteisessä sadussakin sankarilla on aina auttajansa.
Apua saa, mutta sitä pitää osata pyytää
Elämä hymyilee Petri Hörkölle, mutta matka tähän pisteeseen on ollut pitkä. Koko Hörkön onnettomuuden jälkeistä elämää on ohjannut miehen poikkeuksellinen asenne.
Moni olisi vaipunut murheen alhoon menetettyään liikuntakykynsä nuorella iällä, mutta ei Hörkkö. Osoitus tästä saatiin heti heräämisen jälkeen vuodeosastolla Turussa.
Hörkkö huomasi, että hänelle annettiin tipan kautta mielialalääkettä. Mies pyysi heitä poistamaan sen heti. Hoitajat eivät meinanneet uskoa, vaan tarjosivat lääkettä pillereinä.
– Sanoin, että pyydän, jos tarvitsen jotain.
Vaikka Hörkkö on pyrkinyt jopa jääräpäisesti pärjäämään ilman apua, on hän ollut usein muiden varassa. Läheisten ja yhteiskunnan.
Miehen kokemukset suomalaisesta hyvinvointijärjestelmästä ovat olleet melkein pelkästään positiivisia. Erästä asiaa hän kehittäisi.
– Välillä on ongelma, että terveet ihmiset tekevät päätöksiä asioistamme. He eivät voi mitenkään täysin ymmärtää vammautuneen tarpeita.
Hörkkö toivookin äkillisesti vammautuneelle vielä nykyistä enemmän vertaistukea ja tukea aivan arkisiin asioihin: kuinka vessa-asiat hoidetaan, minkälainen pyörätuolirampin pitäisi olla ja niin edelleen. Mies antaa juuri tällaista arjen tukea Invalidiliiton kokemustoimijana.
Hörkön mukana vammautuneelle pitäisi tarjota heti tietopaketti, josta kävisi realistisesti ilmi tilanne: tässä ollaan ja näillä mennään. Se auttaisi myös läheisiä ymmärtämään tilanteen paremmin.
– Ongelmat liittyvät alkuvaiheessa elämän perustarpeisiin tyyliin miten mä nyt vessassa käyn.
Vastaa alla olevaan kyselyyn, jonka vastauksia käytetään Tampereen yliopiston Feeniks-tutkimukseen. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä poliittisten päättäjien ja käytännön auttajien ymmärrystä, millaista apua elämän kolhuja kokeneille pitäisi tarjota tulevaisuudessa.