Venäläisnuorista paistaa vapaus. Puolitoista miljoonaa nuorta juhlii vieri vieressä rock-konsertissa Moskovassa. Nahkaa ja farkkukangasta, värikkäitä lippuja joita ei saisi näyttää – uhmakkaana mutta hymyt korvissa. Tuhannet miliisit sivelevät pamppujaan. Joidenkin poliisien on vaikea pidätellä riemua.
Jotkut miliiseistä heittävät koppalakkinsa syrjään ja liittyvät nuorison mukaan. Toiset pamputtavat sen, minkä pystyvät.
Neuvostoliiton romahtamisen 30-vuotisjuhlavuosi tarjoaa tilaisuuden muistella diktatuurin päättymistä. Kolmekymmentä vuotta sitten tehty Monsters of Rock -konserttielokuva (1992) näyttää kouriintuntuvasti, kuinka vapaus vie voiton pakkovallasta.
Tungos moskovalaisella lentokentällä syyskuussa 1991 näkyy olleen melkoinen ja neuvostovirkavalta kovakouraista. Joillekin konsertti oli viimeinen. Kuolinuhreista on vaikea saada tarkkaa tietoa, mutta arviot vaihtelevat kymmenestä kymmeniin.
Uhmakas heavy metal edustaa venäläisnuorille vapautta. Raskaan rokin jättiläiset AC/DC, Metallica ja Pantera tekevät historiaa esiintyessään luhistumaisillaan olevassa diktatuurissa. Marxismi-leninismin teräksinen kontrolli oli hapertunut iäkkäiden johtajien hauraaksi marxismi-senilismiksi.
Humalaisten kommunistijohtajien vallankaappaus oli juuri epäonnistunut. Kovan linjan kommunistivalta piti Neuvostoliiton johtajaa Mihail Gorbatshovia syyllisenä imperiumin tuhoon. Gorbatshov oli vapauttanut neuvostovaltiota. Vapautumisen termit glasnost ja perestroika tulivat tutuiksi myös suomalaisille. Joulukuussa Gorbatshov eroaisi ja luovuttaisi vallan seuraajalleen Boris Jeltsinille.
Neuvostoliitto oli suomalaisille iso sukupolvikokemus riippumatta siitä, tulimmeko koskaan käyneeksi itänaapurissa. Neuvostoliitto tunkeutui arkeemme. ”Neuvostovastaisia” sanoja vahdittiin herkeämättä julkisuudessa. Professori Timo Vihavainen arvioi kirjaklassikossaan Kansakunta rähmällään (1991), että ulkopuolisista tarkkailijoista saattoi näyttää jopa siltä, että Suomi oli syvemmällä diktatuurin taskussa kuin nationalistinen Romania tai omaa tietään kulkenut Jugoslavia.
Musiikki, ja etenkin hevi, oli tärkeämpää kuin teiniliitot ja Vanhan valtaukset.
Asennoituminen Neuvostoliittoon vaihteli riippuen siitä, mihin tyrannian vaiheeseen nuoruus ajoittui. Olin itse 15-vuotias Neuvostoliiton hajotessa. Silloin podettiin politiikan krapulaa hyperpolitisoituneiden vuosikymmenten jälkeen. Musiikki, ja etenkin hevi, oli tärkeämpää kuin teiniliitot ja Vanhan valtaukset, joita edeltävät sukupolvet televisiossa muistelivat – ja muistelevat yhä.
Kolmenkymmenen vuoden takaista konserttinauhoitusta katsellessa on vaikea uskoa, että äänekäs osa suomalaisesta nuorisosta oli aikanaan kommunistisen pakkovallan puolella. Olisivatko ikätoverini kehottaneet pamputtamaan vielä lisää? Ainakin Tshekkoslovakian miehityksessä 1968 osa suomalaisista asettui sortokoneiston puolelle. No, kukin on aikansa lapsi.
Opin itse lehdistä ja kirjoista, mitä tarkoitti taistolaisuus. Eteläpohjalaisella maaseudulla, kaukana yliopistoista, diktaattori Josif Stalinin nimeen vannoneelle, fanaattiselle nuorisoliikkeelle ei löytynyt juuri kannatusta. Taistolaisuus tunki 1970-luvulla akateemisiin opinnäytteisiin niin, että nykyinen tiedevastaisuus näyttää harmittomalta.
Älymystö käänsi ajattelunsa off-asentoon. Tiedotusvälineet saivat tartunnan, josta toipuminen kesti vuosikymmeniä. Suomi omaksui neuvostohenkisen käsityksen vapaasta keskustelusta. Toisinajattelu ei siihen kuulunut. Tätä kaikkea ohjaili tasavallan presidentti Urho Kekkonen.
Sivistyneistön hurahtaminen jyrkkään kommunismiin ja sen myötäilyyn oli perisuomalainen piirre. Tuleva eliittimme ei kannattanut vapautta, kuten länsieurooppalaiset ikätoverinsa, vaan pakkoa. Taistolaisten vanavedessä samalla asialla olivat lähes kaikki puolueet paria vastarannankiiskiryhmää lukuun ottamatta.
Opportunismi kukoisti. Myötäsukaiset sanat diktatuurista edistivät omaa uraa, joka sai jatkua vuosikymmeniä kansakunnan kaapin päällä.
Kuuluuko pakottava yksimielisyys yhä suomalaisen eliitin piirteisiin? Miten suhtaudumme toisinajattelijoihin?
Neuvostoliiton hajoamisen 30-vuotisjuhlavuosi tarjoaa otolliset kehykset pohtia, mitä ihmisoikeuksia polkenut ja toisinajattelijoita tappanut itänaapuri meille oikein edusti. Taistolaiset tökätään herkästi kepin nokkaan, mutta entä kaikki muut? Oliko kyse hyppäämisestä voittajan kelkkaan – Neuvostoliitto kun näytti voivan suhteellisen hyvin vielä 1970-luvun alussa?
Jäikö suomettumisesta jälkeen toimintamalli, joka voi oikean hetken koittaessa tulla pintaan vielä nykyäänkin? Entä kuuluuko pakottava yksimielisyys yhä suomalaisen eliitin piirteisiin? Miten suhtaudumme toisinajattelijoihin?
Pahin tulee tässä: olemmeko yhä valmiita kannattamaan diktatuuria, jos se edistää omaa etua?
Suomalaisen 1970-luvun käsittely on vielä pahasti kesken. Selvitystyön voi turvallisesti aloittaa nyt, kun totalitarismista hurmioitunut suuri ikäluokka on siirtynyt johtotehtävistä eläkkeelle.
Toni Viljanmaa
Kirjoittaja on tuotantoyhtiö Alku Tuotannon perustaja ja poliittisen historian väitöskirjatutkija.
Kolumnista voi keskustella 19.3. klo 23:00 asti.