Löysät pois ensin: Jos haluat olla suhteessa tai naimisissa vain yhden ihmisen kanssa, ole rauhassa. Kukaan ei sitä sinulta halua viedä pois.
Sitten asiaan: valtio sortaa minua ja monia muita.
Koko yhteiskunta on rakennettu ajatellen nimenomaan pariskuntia. Pari sanana kummittelee aina suhteen edessä.
Avioliittoinstituutio otti tärkeän askeleen neljä vuotta sitten, kun viimeinkin samaa sukupuolta olevat saivat mennä naimisiin. Laista puhutaan tasa-arvoisena avioliittolakina, mutta paskat se mikään tasa-arvoinen on niin kauan kuin avioliitossa olevien määrä on rajattu vain kahteen.
Polyamorisena, potentiaalisesti polygamisena ihmisenä asia on raivostuttanut minua vuosia. En tiedä haluanko koskaan naimisiin yhdenkään kanssa, mutta niin kauan kuin en voi mennä naimisiin kaikkien mahdollisten halukkaiden partnereideni kanssa, en voi edes harkita avioliittoa.
Avioliitto ei ole ainoa kismittävä ongelma, eikä kaikille polyamorisille tärkeä asia.
Onhan niin, että koko yhteiskunta on rakennettu ajatellen nimenomaan pariskuntia. Pari sanana kummittelee aina suhteen edessä.
Juridisia vanhempia voi olla vain kaksi, mikä polyamorisissa perheissä vaikuttaa lasten perintöasioihin ja tapaamisoikeuksiin.
Yhteiskunnan tukiverkostokin on rakennettu vain kahden ihmisen liittoja ajatellen. Näin on yleisestä asumistuesta toimeentulotuen kautta isyys- ja äitiysrahoihin ja -lomiin.
Jos kolmen tai useamman ihmisen polyamorinen perhe saa lapsen, niin vain kaksi vanhemmista saa mahdollisuuden isyys- tai äitiyslomaan. Sitten on toki vanhempainraha, jota huoh, molemmat vanhemmat voivat saada.
Olemme kaikki vähän Disneyn ja muiden satumaakareiden tarinoiden lumoissa, missä jokaisella on ”se oikea” jossain.
Polyamoriaa, moniavioisuutta ja muita monisuhteisuuden muotoja on harrastettu läpi ihmiskunnan historian mitä kirjavimmilla tavoilla. Yhteiskunta on silti historiallisista ja uskonnollisista syistä muodostunut kahden ihmisen liittoja normalisoiviksi.
Osansa on ydinperheen konseptilla, joka on vasta verrattain tuore kotkotus, vasta 1900-luvulla länsimaissa vakiintunut konsepti. Joku voisi tätä biologisista syistä pitää luonnollisena, vähän samaan tapaan kuin minä pidän varsin luonnollisena ajatusta verikostosta. ”Luonnollisuus” on aina kelvoton argumentti.
Inhoan lauseita jotka alkavat ”voitaisiinko normalisoida”, mutta voitaisiinko normalisoida polyamoria laissa?
Ennen vanhaan oli helppo luvata ”tahdon” loppuelämän kestävälle avioliitolle, kun ihmiset kuolivat nuorempina ja useammin tauteihin tai tapaturmiin. Nykyään kun sitoutuu iäksi, voi suhteellisen rauhassa uskoa molempien puoliskojen selviävän pitkälle eläkeikään. Jos menee naimisiin parikymppisenä, se on todella pitkä aika yhden ihmisen lakanoissa.
Ei ihme, että naimisiin mennään yhä vanhempina, syntyvyys sakkaa ja avioeroprosentit keikkuvat sitkeästi 50 paikkeilla.
Minusta polyamoria tekisi monelle hyvää. Olemme kaikki vähän Disneyn ja muiden satumaakareiden tarinoiden lumoissa, missä jokaisella on ”se oikea” jossain.
Joillekin varmasti on, mutta suurimmalle osalle meistä on niitä oikeita joskus, joinain hetkinä, jossain.
Olen rakastanut 31 vuoden aikana useaa ihmistä, osaa samaan aikaan. Olen ollut parisuhteissa, polyamorisissa suhteissa, avoimissa suhteissa, panosuhteissa ja kokenut kipeää, vastakaiutonta yksipuolista rakkautta. Suurin osa näistä kumppaneista oli niitä oikeita ja muutama ihan vääriä, mutta nettopositiivisen puolella ollaan.
Meillä kaikilla on päämme sisällä laatikko, jonka kyljessä lukee parisuhde. Sen sisällä ovat ne asiat, jotka itse mielessämme assosioimme rakkaussuhteisiin. Laatikon sisältö saattaa ihmisestä riippuen erota huomattavastikin toisistaan, mikä on uskoakseni syy monen liiton onnettomuuteen. Sovitaan liitosta, mutta se tarkoittaa eri asiaa osapuolille.
Moni liitto päättyy siihen, että ihminen on rakastunut kahteen ihmiseen yhtä aikaa ja on “pakko” valita. Miksi?
Polyamorisissa suhteissa on se hyvä puoli, että monisuhteisuus pakottaa käymään keskusteluja kumppanien kanssa siitä, mistä näissä suhteissa on kyse ja mitä kumppanuus kenellekin tarkoittaa. Taitoja, jotka sopisivat kaikille.
Uskon, että suurin osa ihmisistä olisi ainakin välillä taipuvaisia polyamoriaan. Moni liitto päättyy siihen, että ihminen on rakastunut kahteen ihmiseen yhtä aikaa ja on “pakko” valita. Miksi?
Jos rakastaa kahta tai useampaa ihmistä, niin miksei olisi molempien kanssa tai ainakin yrittäisi sopia asioista avoimesti? Toista ihmistä ei kuitenkaan voi omistaa.
Oli polyamoriasta omalla kohdallaan mitä mieltä tahansa, on mielestäni kestämätöntä, että valtiovalta määrää kuinka monen ihmisen kanssa saa olla naimisissa ja määrittää kaiken pariskuntien mukaan.
Oikeutta, kiitos.
Tuukka Tervonen
Kirjoittaja on Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärin päätoimittaja, joka toivoo näkevänsä asianajajien selvittelevän seitsemän ihmisen välisen avioliiton avioeroprosessin oikeudellisia koukeroita.
Kolumnista voi keskustella 31.3. klo 23.00 saakka.