Kuukaudet kuluivat, eikä hän edelleenkään jaksanut tehdä mitään. Vahva Steffi oli kadonnut. Ei jaksanut harjoitella, tavata ystäviä tai edes tehdä pieniä kotiaskareita.
Keho oli jo muutaman vuoden ajan antanut merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Pelko ja henkinen pahoinvointi piilotettiin treenisalin nurkkaan.
Hän oli nauttinut ainoastaan pistäessään kroppaansa yhä kovemmalle. Tunne, että kehittyi yhä vahvempi, nopeampi ja kestävämpi crossfiturheilija, piti kasassa. Hän harjoitteli liian kovaa ja lepäsi aivan liian vähän.
Kun pahin pelko kävi toteen ja äiti kuoli syöpään, Stefanie Hagelstam romahti. Lopulta oli pakko antaa periksi ja hyväksyä kärsivänsä vakavasta uupumuksesta.
Katso Sportlivin minidokkari Stefanie Hagelstamin matkasta varjojen maille ja takaisin klikkaamalla jutun pääkuvaa.
Aloitti harjoittelun 22-vuotiaana
Rehkintä kuuluu kauas jykevien seinien ulkopuolelle. Painonnoston SM-pronssimitalisti, nykyinen crossfiturheilija Stefanie Hagelstam seisoo käsillään, kiipeää köysiä, nostaa painoja ja tekee vatsalihasliikkeitä punttisaliksi sisustetussa konehallissa.
Hagelstam tunsi 22-vuotiaaana haluavansa pudottaa painoaan. Hagelstam työskenteli opiskeluiden lomassa helsinkiläisessä yökerhossa ja viihtyi yöelämässä myös vapaa-ajallaan. Hän tupakoi ja juhli, ja elämäntapa oli jättänyt jälkensä.
Hagelstam palkkasi personal trainerin ja alkoi harjoitella kerran viikossa. Harjoittelu muistutti paljon monipuolisuudessaan crossfitia, vaikkei hän sitä silloin vielä tajunnutkaan. Ja se toi nopeasti tulosta.
Alle vuodessa Hagelstam oli pudottanut painoaan kymmenen kiloa. Tavoitteeseen oli päästy harjoittelemalla vain kerran tai pari viikossa. Taustalla oli ennen kaikkea elämäntapamuutos.
Tupakka jäi, Hagelstam alkoi nukkua säännöllisesti ja söi paremmin jaksaakseen treenata. Aiemmin hän oli yrittänyt pysyä alle 1 200 kalorissa päivässä kontrolloidakseen painoaan, mutta tämän ajatusmaailman valmentaja sai hänet unohtamaan.
Kun kehitystä tuli ja voimaa tarttui suhteellisen vaatimattomista treenimääristä huolimatta, Hagelstam ja valmentaja alkoivat pohtia uutta tavoitetta.
– Me ymmärsimme, että ehkä minusta voisi tulla kilpaurheilija. Se ei ollut käynyt mielessäkään, kun aloitimme. Ei sitten vähänkään, Hagelstam sanoo.
– Jäin täysin koukkuun tunteeseen, että jaksan juosta yhä pidemmälle ja tehdä yhä enemmän punnerruksia. Uusi minä, kilpaurheilija. Halusin koko ajan rikkoa uusia ennätyksiä ja nähdä kuinka pitkälle voin päästä.
Hagelstamin hoikka keho muuttui, eikä laihdutuksen jälkeen hankkimat vaatteet enää mahtuneetkaan päälle. Kesti hetken tottua leveneviin hartioihin ja lihaksikkaampiin reisiin. Lyhyeksi jääneen identiteettikriisin aikana hän pelkäsi, ettei enää näyttäisi naiselliselta.
– Ensin tuntui merkilliseltä saada lihaksia, mutta pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että tämähän on mahtavaa! Tajusin, että tämä on uusi identiteettini. Olen kova mimmi, joka ei pelkää näyttää, että olen vahva.
Romahdus
Treenimäärät kasvoivat valtavasti ja Hagelstam alkoi pärjätä yhä paremmin kansallisissa kilpailuissa. Viikkoon mahtui kahdeksasta kymmeneen kovaa treeniä, ja tavoitteena oli joka kerta murskata vanhat ennätykset.
– Harjoittelusta tuli tosi iso osa elämääni. Mutta en kyllä rehellisesti sanottuna tiennyt, mitä tarkoittaa olla kilpaurheilija.
Hagelstam sai oppia palautuksen merkityksen kantapään kautta.
Harjoitusten sujuessa kovempaa kuin koskaan, ongelmat alkoivat kasaantua henkilökohtaisessa elämässä. Painavimmat huolenaiheet koskivat äitiä, joka sairastui syöpään.
Jälkeenpäin Hagelstam on ymmärtänyt, että olisi tarvinnut psykologia ja harjoittelun löysäämistä. Sen sijaan hän käytti rankkaa treeniä terapiana. Se oli selviytymismekanismi.
Crossfit-salilla Hagelstam voi hyvin. Siellä pystyi piiloutumaan ahdistukselta ja pelolta – samalla kuitenkin polttaen itseään loppuun sekä fyysisesti että henkisesti.
– Olin vain niin peloissani. En halunnut nähdä mitä tapahtui. Äiti oli sairas eikä ehkä kohta enää olisi.
Opin uskomattoman paljon sinä aikana, kun en enää ollut kilpaurheilija, se vahva Steffi
Uupumusoireet hiipivät päälle vähitellen. Hiljaista alamäkeä kesti pari vuotta. Sitten koitti hetki, jota Hagelstam oli pelännyt.
– Kun äiti kahden vuoden jälkeen nukkui pois, minä romahdin. Täysin.
Aluksi Hagelstam yritti jatkaa harjoittelua. Kaikki energia meni treeniin ja loput ajasta meni sängyn pohjalla. Terveysongelmat pahenivat. Varsinkin vatsa temppuili ja ruokahalu hävisi.
Lopulta oli hyväksyttävä, että jotain on tehtävä.
Päivisin ajatukset olivat synkkiä, öisin lähes sietämättömiä. Hagelstam itki paljon ja oli huolissaan omasta ja läheistensä terveydestä.
Kahdeksan kuukauden ajan hän oli käytännössä tekemättä mitään.
– Nukuin yhdentoista tunnin öitä, eikä se ollut läheskään tarpeeksi. Olin niin väsynyt koko ajan. Tuntui kuin kaikki elintoiminnot pyörisivät puolitehoilla. Se oli tosi sumuinen ja epätodellinen tunne.
Hagelstam tajusi, että olisi pitänyt kuunnella kehoaan paljon aikaisemmin. Varoitussignaalit olivat jälkikäteen tarkastellen olleet selviä. Mutta niitä ei nähnyt siinä tilassa.
Hagelstam myöntää, että halusi tietoisesti halusi testata, paljonko rääkkiä kestäisi. Huippu-urheilun kun ei aina kuulukaan olla terveellistä, hän oli kuullut.
– Fiksua se ei ollut. Mutta näköjään minun oli käytävä se läpi. Opin uskomattoman paljon sinä aikana, kun en enää ollut kilpaurheilija, se vahva Steffi. Ymmärsin asioista, joita en muuten luultavasti koskaan olisi ymmärtänyt.
Huippua kohti uudella asenteella
Hiljaisuus täyttää huoneen Stefanie Hagelstamin istuessa lattialla tehden palauttavia harjoitteita. Hän sulkee silmänsä ja meditoi, kunnes tuntee olevansa valmis joogasessioon.
Nyt Hagelstam ymmärtää, ettei kehon signaaleja voi sivuuttaa. Hän on tajunnut palautuksen olevan olennainen osa kehitystä myös crossfiturheilijana.
Kahdeksan sängynpohjalla vietetyn kuukauden aikana oli aikaa lukea kirjoja ja katsoa dokumentteja loppuun palaneista urheilijoista – ja mikä tärkeämpää: pohtia omaa elämää.
– Tajusin lopulta, miten iso merkitys henkisellä puolella on fyysisen hyvinvoinnin kannalta.
Hagelstamin mukaan ei pitäisi olla edes kovin vaikeaa tietää, milloin olisi parempi ottaa helpommin ja antaa aikaa palautumiselle. Keho kyllä lähettää signaaleja – niitä on vain kuunneltava.
– Tuntui, että olisin saanut sisältäni kirjan itsestäni. Että hei, kun sinulla on vaikeaa, kun pelkäät tai olet stressaantunut, niin kehosi reagoi tällä tavalla. Se oli lopulta ihan itsestään selvää – minä olin vain päättänyt, että minä en avaa sitä kirjaa.
Kun Hagelstam toipui uupumuksestaan ja pystyi taas aloittamaan harjoittelemisen, hän palasi vanhalle tasolleen puolessa vuodessa. Tulevaisuudessa hän toivoo pääsevänsä edustamaan Suomea kansainvälisissä crossfitympyröissä.
Hagelstam on elämänsä kunnossa ja haluaa kehittyä yhä vahvemmaksi, nopeammaksi ja kestävämmäksi – mutta fiksummin kuin ennen.
– Sanotaan, että kilpaurheilu ei ole terveellistä, mutta minun elämässäni terveys ja kilpaurheilu kulkevat käsi kädessä.
Teksti: Mikael Oivo
Lue myös: