– Jos olisi aurinkoista, täällä voisi jo hyvinkin lennellä perhosia, sanoo ekologi Susu Rytteri Helsingin Keskuspuiston laidalla, kun maaliskuu on juuri kääntymässä huhtikuuksi.
Lumilaikkujen seasta varvikosta tai kuivien lehtien alta kömpivät kirkkaankeltaiset siruunaperhoskoiraat pääsevät varhain siivilleen, koska laji talvehtii aikuisena. Valtakunnallisessa päiväperhosseurannassa sitruunaperhosia oli pääsiäiseen mennessä havaittu kymmenen.
Ykköspaikkaa seurannassa pitivät seinänraosta tai kenties linnunpöntöstä niin ikään aikuisina pönkineet nokkosperhoset. Havaintoja oli jo 92 yksilöstä. Lepattelemassa oli nähty myös yksi neitoperhonen ja yksi suruvaippa.
Muutamat perhoslajit ovat sopeutuneet varhaiseen kevääseen, mutta valtaosa vielä odottelee lämpimämpiä säitä ja siipiään toukkana tai kotelona ja jokunen munanakin. Jokainen laji on tottunut Suomen vuodenkiertoon omalla tavallaan.
Miten perhosten käy, kun ilmastonmuutos mullistaa sääolosuhteita? Sitä Susu Rytteri selvitti väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa.
Tutkimuksen perhoslajit olivat vaarantunut pikkuapollo ja erittäin uhanalainen täpläverkkoperhonen.
Kesälomalle osuneet rankkasateet tai hillitön helle voivat harmittaa ihmistä, mutta pitkäikäisen ja tasalämpöisen lajin jäsenenä hän voi odottaa, että seuraavana kesänä on parempi onni.
Lyhytikäisille ja vaihtolämpöisille perhosille suotuisa sää oikeaan aikaan on ratkaisevan tärkeää hengissä säilymisen ja suvun jatkumisen kannalta, ja suotuisuus voi tarkoittaa hyvin eri asiaa muna-, toukka- ja kotelovaiheessa kuin aikuisena perhosena.
– Ilmastonmuutos vaikuttaa perhosiin hyvinkin paikallisten sääolosuhteiden ja jopa mikroilmasto-olosuhteiden tasolla. Perhosten näkökulmasta yksi ainoa kivi voi tarkoittaa ratkaisevaa eroa ympäristön lämpötilassa, Susu Rytteri kertoo.
Muna- ja kotelovaiheessa perhonen on täysin liikkumaton, eikä se toukkanakaan pääse kovin kauaksi pakoon, jos paikka osoittautuukin huonoksi.
– Perhosille on tosi merkityksellistä, mihin niiden äiti sattuu ne munimaan. Monet lajit viettävät suurimman osan elämästään liikkumattomissa elämänvaiheissa, jotkut lajit jopa melkein kaksi vuotta.
Ilmastonmuutos ei ole perhosten kannalta suoraviivaisesti joko huono tai hyvä asia. Lämmin kesä on yleensä hyödyksi aikuiselle perhoselle mutta muut kehitysvaiheet saattavat kärsiä todella paljon, kertoo Susu Rytteri.
– Esimerkiksi täpläverkkoperhosen toukat kärsivät kuumuudesta ja kuivuudesta. Yleensähän ne kulkevat täällä aika lailla käsi kädessä. Kuivina ajanjaksoina ravintokasvit kuihtuvat ja toukat näkevät nälkää.
Hyönteiset reagoivat usein jo lyhyen aikavälin lämpötilanmuutoksiin, mikä saattaa tietää nälänhätää myös keväällä.
– Jos aikaisin keväällä on muutamakin lämmin päivä, voi käydä niin, että perhosentoukat heräävät. Ravintokasvit reagoivat sääoloihin paljon hitaammin. Jos tuleekin uudestaan kylmä, kasvit eivät ala kasvaa ja toukat jäävät ilman ravintoa, Rytteri selittää.
Viime vuoden vaihteleva kesä kohteli perhoslajeja hyvin eri tavoin siitä riippuen, mihin aikaan ne kuoriutuivat. Toukokuu oli kolea, kesäkuu helteinen ja heinäkuu tavallista sateisempi. Perhoshavaintoja kirjattiin kaikkiaan noin neljännes vähemmän kuin toissa kesänä.
Toissa keväänä valmistuneessa uhanalaisarvioinnissa Suomessa tavattiin 2 600 perhoslajia, joista 2 362 lisääntyy täällä vakiintuneesti.
Niistä 421 eli hieman alle 18 prosenttia on uhanalaisia.
Arvioinnin mukaan 200 lajin uhanalaisluokitus oli huonontunut ja 152 kohentunut edellisen vuosikymmenen aikana.
20 lajia oli hävinnyt Suomesta. Muualta oli tullut 49 uutta lajia.
– Sellaista on havaittu, että tänne on viime vuosikymmeninä tullut uusia lajeja, esimerkiksi karttaperhonen ja keisarinviitta. Se liittyy todennäköisesti ilmastonmuutokseen, sanoo Susu Rytteri.
Erilaiset ympäristönmuutokset kulkevat kuitenkin käsi kädessä, eikä ilmastonmuutos yksinään ratkaise sitä, pystyvätkö perhoset ja muut eläimet siirtymään paikasta toiseen, hän lisää.
Ilmastonmuutoksen tieltä kohti pohjoista kykenevät pakenemaan vain lajit, joille sirpaloituneessa luonnossa vielä löytyy sopivia alueita.
– Me ihmiset olemme tuhonneet niin ison osan elinympäristöistä, että se rajoittaa mahdollisuuksia hyvin paljon. Esimerkiksi minun tutkimuslajeillani ei käytännössä ole elinympäristöjä, mihin levitä.
Täpläverkkoperhonen voi vaihtelevasti, Susu Rytteri kertoo.
– Sille on tyypillistä, että populaatiokoot vaihtelevat hirmu paljon vuodesta toiseen.
Täpläverkkoperhosia on Suomessa jäljellä ainoastaan Ahvenanmaalla. Vuonna 2018 siellä oli niin kuiva kesä, että valtaosa populaatioista kuoli.
Silloin tutkijat jo miettivät, mahtoiko romahdus olla lajin loppu, mutta perhonen osoitti uskomatonta palautumiskykyä.
– Populaatiot ovat nyt palanneet suunnilleen entiselle tasolle.
Pikkuapollonkin populaatioita ja elinympäristöjä on Suomessa enää hyvin vähän. Somerolla pikkuapolloja sentään vielä on kylliksi, jotta sieltä on voitu tehdä siirtoistutuksia myös Uudellemaalle.
Susu Rytteri on tutkinut istutettuja populaatioita.
– Niissäkin huomaa vuosivaihteluja säiden mukaan, mutta mitään valtavia romahduksia ei ole ollut. Isoin huoli on se, että pikkuapollojen elinympäristöt ovat pitkälti kasvaneet umpeen tai otettu laidunniittykäytöstä aktiiviseen peltoviljelyyn, hän kertoo.
Perhosen on mahdotonta elää siellä, missä ei enää ole lajin toukille sopivia ravintokasveja.
Ahvananmaalta pitkään kerätyn aineiston ansiosta täpläverkkoperhosesta on tullut metapopulaatioteorian mallilaji, jonka avulla kehitettyjä sovelluksia hyödynnetään luonnonsuojelubiologiassa. Myös Susu Rytteri käytti pitkää aikasarjaa väitöstutkimuksessaan.
Metapopulaatio tarkoittaa hyvinkin pienten paikallisten populaatioiden verkostoa, jonka sisällä yksilöt muuttavat. Populaatioita kuolee vuosittain mutta metapopulaatio säilyy.
– Ahvenanmaalla aloitettiin vuonna 1993 vuosittainen kartoitus. Syksyllä on etsitty niityiltä toukkapesiä ja keväällä tarkistettu, miten toukat ovat selvinneet talven yli. Olen ollut keräämässä aineistoa ehkä noin viitenä vuotena.
Omaa tutkimusaineistoaan Rytteri täydensi konttaamalla muutaman kuukauden ajan niityillä seuraamassa toukkien kasvua ja selviytymistä kevään varsin ankarissakin olosuhteissa.
Lisäksi hänellä oli toukkia kasvamassa Helsingin yliopiston Lammin biologisella asemalla, osa lumen alla, osa ilman suojaavaa lumipeitettä sen selvittämiseksi, miten lumisuus vaikuttaa toukkien talviselviytymiseen.
Pikkuapolloaineistoa Susu Rytterin tutkimuksessa on Porvoon siirtoistutusten alusta eli vuodesta 2000 saakka. Hän on ollut vuosia mukana merkintäjälleenpyyntiseurannassa ja myös koordinoimassa sitä.
– Perhoset saavat tussilla tehdyn numeron siipeensä. Sitten pystytään seuraamaan yksilöllisesti, kuka on kuka, mihin ne menevät ja miten paljon niitä on.
Perhoset ovat kauniita. Niitä on ihmisen kiva katsella. Mutta varsinaisesti niillä on oma tärkeä paikkansa luonnon suuressa kiertokulussa ja elämän verkostossa. Ne ovat monen muun eläinlajin ruokaa ja myös kasvien pölyttäjiä.
– Pölyttäjinä niiden rooli on täällä vähemmän tärkeä kuin kimalaisten ja mehiläisten, ihmisen näkökulmasta. Hyötykasvien pölyttäjinä perhoset eivät ole yhtä tehokkaita. Mutta toki niillä silti on merkitystä, Rytteri sanoo.
Monimuotoisuudella ylipäätään on merkitystä ruokaturvan kannalta – että on kestäviä eliöyhteisöjä, jotka eivät kaadu heti ensimmäisestä tulvasta tai myrskystä, hän lisää.
– Ravintoketjuissa monet perhoset ja toukat ovat lintujen ruokaa, ja etenkin hyönteisissä on paljon petoja tai loisia, jotka käyttävät ravintonaan vain yhtä isäntälajia, joka voi olla perhonen. Jos se häviäisi, niin sitten häviäisi moni muukin laji.
Suomen uhanalaisista eliölajeista joka kuudes on perhonen.
Viime vuonna Yle kampanjoi villien mesipistiäisten puolesta Pelasta pörriäinen -kampanjallaan, joka inspiroi monet muun muassa vähentämään pihanurmikon parturointia. Sellaisesta on iloa myös perhosille.
– Iso tekijä olisi, jos nurmikkoa korvattaisiin jollakin kukkivalla. Aika monet puutarhakasvitkin toimivat mesikasveina, mutta kyllä minä luonnonkasvien kylvämisen puolesta liputtaisin. Monet myös niistä ovat kauniita perennoina, Susu Rytteri sanoo.
Mäkitervakko, ketoneilikka, ruusuruoho, hän luettelee.
– Ja aina on hyvä, jos on valmis muuttamaan nurmikkoa joiltakin osin niityksi. Köyhdytetään maata, vähennetään ravinteita, niitetään pari kertaa kesässä – käännetään hoitotottumukset vähän niin kuin päälaelleen.
Kun Suomi täytti sata vuotta, maallemme valittiin yleisöäänestyksellä kansallisperhonen. Voittaja oli paatsamasinisiipi. Sille riittää Suomessa mieluisia elinympäristöjä, metsänreunoja ja muita, ja kanta on elinvoimainen. Osa muista sinisiivistä sen sijaan on katoamassa.
– Esimerkiksi muurahaissinisiipi ja kalliosinisiipi ovat karujen paahdeympäristöjen lajeja, ja niitä ympäristöjä on aika vähän. Kaikki tuppaavat metsittymään tai olemaan intensiivisessä käytössä, sanoo Susu Rytteri.
Muurahaissinisiivet ovat pääosassa tarinassa, joka kertoo siitä, mitä pahaa ihminen voi perhosille ymmärtämättömyyttään tehdä, ja toisaalta siitä, miten virheet ovat korjattavissa. Tapahtumat Englannissa ovat Rytterille perin tutut: hän tutki kandidaattityössään muurahaissinisiipien suojelua.
Kun laji alkoi Englannissa huveta uhkaavasti, syyllisinä pidettiin liian innokkaita perhostenkeräilijöitä. Siksi muurahaissinisiipialueet päätettiin aidata.
Ihmisen lisäksi niille ei päässyt enää eläimiä, jotka olisivat pitäneet kasvillisuuden matalana. Pöheikköön puolestaan jäivät tulematta muurahaiset, ja muurahaissinisiivet menettivät elintärkeän isäntäeliönsä.
Muurahaissinisiipi syö toukkana ensin kukannuppuja mutta tiputtautuu sitten maahan ja tekeytyy saaliiksi. Kun muurahaiset vievät sen pesäänsä, toukka saa sekä talviasunnon että ruokaa, muurahaisenmunia ja -toukkia.
Kun niitä ei enää ollut tarjolla, vuonna 1979 oli pakko todeta muurahaissinisiipien kuolleen Englannista sukupuuttoon.
– Siinä tosiaan kävi niin, että ne suojeltiin hengiltä, Rytteri sanoo.
– Oikeat syyt alettiin ymmärtää pikkuhiljaa, kun oli liian myöhäistä. Muurahaissinisiipiä syntyy vain hyvin paahteisiin paikkoihin, joissa hiekkamaa on melkein paljas. Päällä ei saa olla varjostavaa kasvillisuutta, Rytteri selittää.
Vaikka perhoset olivat kadonneet, niiden elinympäristöjä alettiin hoitaa, kunnes muurahaiskannat saatiin palautettua sille tasolle, että niiden arveltiin riittävän muurahaissinisiipien siirtoistutuksille. Uusia yksilöitä tuotiin Ruotsista.
Kun avaintekijä eli oikeanlainen mikroilmasto oli ymmärretty, kannat saatiin tehokkaaseen kasvuun. Ainakin vielä muutamia vuosia sitten Englannin muurahaissinisiipipopulaatiot olivat maailman suurimmat, Rytteri kertoo.
Tarinan loppu on siis onnellinen, vaikka ei oikeasti loppu olekaan, vaan suojelutoimia Englannissa jatketaan. Suomessa muurahaissinisiipi on äärimmäisen uhanalainen. Rytteri on nähnyt yhden ainoan aikuisen yksilön.
Vielä perhostutkijan toinen vinkki teille, jotka haluatte ensi kesänä luoda pihallenne oman perhostensuojelualueen. Luonnonkukkien lisäksi perhosille voi tarjota vaihtelevia mikroilmastoja, sanoo Susu Rytteri.
Samalla tontilla voi hyvinkin pienistä syistä olla varsin erilaisia pienilmastoja. Ihminen ei sitä välttämättä huomaa, mutta perhonen kyllä.
– Pihalla voi olla puita ja pensaita, jotka pohjoispuolelta varjostavat ja eteläpuolelta suojaavat tuulelta, jolloin sinne syntyy lämmin mikroilmasto. Myös kivet ja muut lämpöä keräävät elementit voivat luoda mikroilmastoja.
Sellaiselle kivelle saattavat myös kevään ensimmäiset perhoset tulla paistattelemaan ja lämmittelemään.
– Perhosilla on toivoa, jos osataan tehdä oikeita asioita. Yritän omilla tutkimuksillani selvittää, mitä ne oikeat asiat olisivat.
Susu Rytterin väitöskirja avautuu tästä linkistä, ja Suomen perhoset.fi -sivusto esittelee, mitä kaikkea pihalla tai vaikkapa tienpenkalla lepattelee.
Lue myös:
Muistatko lapsuutesi perhoset? Syötä syntymävuotesi ja katso, miten niille on käynyt