Yhdysvaltalainen psykologi Robert Rosenthal teki maineikkaan tutkimuksensa jo 1960-luvulla.
Tutkimusasetelman aluksi opettajille kerrottiin, että jotkut heidän oppilaistaan ovat erityisen lahjakkaita. Näissä oppilaissa olisi potentiaalisia älynlahjoja viljeltäväksi.
Arvaat varmaan loput.
Opettajat eivät tienneet, että oppilaat oli valikoitu satunnaisesti. Valitut oppilaat eivät olleet keskimäärin sen lahjakkaampia kuin toverinsa. He olivat tavallisia lapsia, mutta erona oli se, että opettajat saatiin uskomaan heidän olevan erityislahjakkuuksia.
Ja kuten olettaa saattaa, erityislahjakkaiksi leimatut lapset pärjäsivät muita paremmin. He oppivat muita nopeammin ja heistä tuli tovereitaan taitavampia.
Mitä koe todisti? Että tavallisissa lapsissa on potentiaalia olla enemmän kuin tavallisia. Kyse on siitä, miten heitä kohdellaan.
Mitä enemmän opettaja uskoi oppilaan kyvykkyyteen, sitä enemmän hän tähän panosti.
Rosenthal nimesi ilmiön Pygmalion-efektiksi.
Yksinkertaistaen: Kun toisesta olettaa hyvää, luvassa on myös hyvää. Vastakkaisena pidetään Golem-efektiä: siinä ajatellaan, että kun toisesta uskoo pahaa, luvassa on myös pahaa.
Ai niin. Pygmalion oli muuten antiikin mytologian kuvanveistäjä, joka veisti norsunluusta niin kauniin patsaan, että rakastui siihen ja pyysi Venusta herättämään sen henkiin. Golem taas oli ihmisten savesta luoma myyttinen hirviö juutalaisessa perinteessä.
Pygmanlion- ja Golem-efektissä on kyse vahvistusharhasta. Yksilön taipumus etsiä ja havaita vain omia ennakkokäsityksiään tukevaa informaatiota.
Olennaista on, että hyviä tuloksia ei saatu sillä, että lapsia kehuttiin lahjakkaiksi heidän itsensä kuullen.
Lasten kehumisella lahjakkaaksi päin naamaa kun saattaa olla vastakkainen vaikutus.
Tyhjänpäiväiset kehut eivät ole paras keino parantaa motivaatiota.
Kun lasta itseään kehuu lahjakkaaksi ja älykkääksi, hän saattaa laiskotella ja jättää vaivannäön sikseen, koska ajattelee, että kyllähän minä lahjakkaana pärjään. Liian helpolla ansaitut kehut ja liian matala rima saa pitämään myös riman matalalla.
Yksinkertaistaen: tutkimusten mukaan kannattaa mieluummin kehua lasta ahkerasta yrittämisestä ja työnteon hedelmistä kuin kehua häntä synnynnäiseksi lahjakkuudeksi.
Aikuisten maailmassa ja työelämässäkin kehuminen on loistava keino saada esiin hyvää.
Katteettomistakaan kehuista ei välttämättä ole paljoa haittaa, mutta parhaimmillaan kehumalla ja kiittämällä voi parantaa työntekoa paljon.
Jokaisessa työpaikassa, jossa olen tähän saakka ollut, ihmiset ovat keskimäärin valittaneet palautteen vähyyttä. Ja itse ajattelen, että palautteella tarkoitetaan yleensä juuri kiitoksia ja kehuja.
Saattaa kuulostaa imelältä selfhelpiltä, mutta väitän, että että työelämässä on tärkeää lähtökohtaisesti odottaa muilta hyvää työtä ja vahvistaa onnistumisia kehuilla.
Kehuilla on taipumus toteuttaa itseään.
Töissä ei tietenkään tarvitse tehdä ihmiskokeita, mutta kun pomo käy kehumassa alaistaan, että tämä on taitava ryhmätöissä ja hyvä vetämään projekteja, veikkaan, että kehusta tulee useimmiten totta.
Vahvistusharha pätee myös töissä. Uuteen työpaikkaan tullessani olen yrittänyt aina ohittaa kommentit siitä, että kuka on hankala työntekijä ja kuka mitäkin. Kun uskoo ihmisten osaamiseen, se yleensä myös toteutuu. Enkä tietenkään väitä, että hankalia tai tehtäviään osaamattomia työntekijöitä ei olisi.
Mutta aikuisten kanssa on sama kun lasten kanssa. Jos lapseen suhtautuu, että “tuo aiheuttaa vain ongelmia”, ongelmia on varmasti luvassa – eikä vika ole välttämättä lapsen.
Kehu siis tänäänkin kollegaasi.
Heikki Valkama
Kirjoittaja on Ylen toimittaja, jonka mielestä ne, jotka jaksoivat lukea tähän saakka, ovat keskimääräistä fiksumpaa porukkaa.
Blogista voi keskustella 30.4. klo 23.00 saakka.