Käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen totesi Ylen haastattelussa, että elämän tarkoitus on tulla sellaiseksi kuin on. Siis että ihmisestä tulisi ulkoisesti ja sisäisesti yhdenmukainen.
Tästä voisi johtaa, että elämän tärkein tehtävä on oivaltaa, miten elämää pitää elää. Koska ympärillämme on ylikulutuksen, luontokadon ja ilmastonmuutoksen varjostama todellisuus, ajatusta on jatkettava vielä vähän.
Ihminen on tekijä, joka valitettavasti liian usein tehdessään tuhoaa.
Elämän tarkoitus on tulla sellaiseksi kuin on. Tärkein tehtävä on oivaltaa, miten elää elämäänsä merkityksellisesti ja kestävästi.
Mutta miten se tehdään? Tämänhetkinen vastaukseni on tehoton, mutta mieleinen puuhastelu eli meikäläisittäin kässehtiminen. Sellainen elämä, jossa materiaalinen vähempi olisi henkisesti enemmän. Elämä, joka käpertyy ytimensä ympärille.
Olen päätynyt tähän kahden oivalluksen kautta: Ahdistuminen on hyödyllistä vain herätteeksi. Ihminen on tekijä, joka valitettavasti liian usein tehdessään tuhoaa.
Seisahtunut pandemia-aika antaa muutokselle mahdollisuuden ja moni näyttää siihen tarttuneen. Islantilaisia neuleita syntyy, marjaämpärit täyttyvät, moni nikkaroi jotakin, yhä useampi kirjoittaa. Huomaan muutoksia itsessänikin.
Rupesin talvella metsätöihin. Ehdin jo kertaalleen lopettaa ne, koska se oli ilmastotyperää ja tehotonta. Kirjoitin siitä tiitterän kolumninkin. Eihän mitään kannattaisi polttaa.
Sitten mietin asian uudestaan. On pakko tehdä jotain. Volyymit ratkaisevat. Kohtuus kaikessa.
Olen raahannut koivurankaa syvässä lumessa reen kyytiin, pyöritellyt tyvitukkeja pers’silmä pitkällä ja ihmeekseni nauttinut.
Ihmiset ovat käyneet aukomassa lanssilla naamaansa. Ei mitään järkeä, he sanovat. Halvemmalla saat tarvittavan rakennuspuun kaupasta. Tilaa polttopuut kotiin, pääset helpommalla.
Tätä on passiivi-Suomi. Mikään ei kannata. Masennuslääkkeitä kuluu.
Kun marmatin ystävien ja kylänmiesten kommenteista kirjailijakaverilleni, hän sanoi, että eihän missään ole mitään järkeä. Hänellekin kuulemma sanotaan, että halvemmalla saisit kalat tiskiltä kuin jään alta, mutta kalastettava vain on.
Hän on oivaltanut kässehtimisen idean jo vuosikymmeniä sitten. Muistan jo 2000-luvun alussa hänen kirjaesitelmänsä Rovaniemellä. Joku oli kysynyt häneltä, että mitä kirjailija tekee siellä korvessa, kun ei ole harrastusmahdollisuuksia eikä mitään, johon hän oli vastannut: ”Minä elän.”
Elän. Siinä se.
Kässehtiminen on kaikkea muuta kuin nykyinen tapamme elää. Se vaatii hyvinvointimittareiden uudelleenkalibrointia. Raha on yksi asia, merkitykselliseltä tuntuva elämä toinen, paljon isompi asia.
Kestävää elämäntapaa paljon pohtinut ja siihen aktiivisesti pyrkivä luonnonsuojelubiologi Panu Halme linjaa, että ”tulevaisuudessa onnellisuutta haetaan siitä, että teemme vähemmän töitä ja kulutamme vähemmän. Elämysten hakeminen tapahtuu lähiympäristössä, esimerkiksi viljelemällä osan omasta ruoasta.”
Hyvin sanottu, mutta korvaisin elämyksen sanalla elämä.
Ei sellainen kaikille sovi, eikä kaikilla ole siihen edes rikkaassa Suomessa mahdollisuuksia. Toisaalta emme edes välttämättä tiedä, mikä meille olisi parasta. Olemme kulttuurimme vankeja. Luulemme toteuttavamme omaa tahtoamme, vaikka jostakin syystä elämä näyttää usein tavaratalojen katalogilta.
Moni suostuu stressaavan arkeen, jotta saisi ostettua ison sairaalanvalkoisen talon, jonka sisällä sitten toteuttaa helppoa elämää kalliiden taloteknisten ratkaisujen ja robotti-imureiden kanssa.
Huvittaa, kuinka valtavasti ihmiset ovat valmiita tekemään töitä sen eteen, ettei tarvitsisi tehdä mitään. Moni suostuu epämiellyttävään ja stressaavan arkeen, jotta saisi ostettua ison sairaalanvalkoisen talon, jonka sisällä sitten toteuttaa helppoa elämää kalliiden taloteknisten ratkaisujen ja robotti-imureiden kanssa.
On syntynyt kuvitelma, että elämässä voi saada kaiken, vaikka oikeasti kyse on valinnoista ja luopumisesta. Haaveet ja tarpeet on pistettävä säälimättä ruotuun.
Loppujen lopuksi siitä on vasta vähän aikaa, kun kaikki työn ohessa touhuilu oli kannattavaa ja tarpeellista. Jäänteinä siitä ajasta monet vanhempieni sukupolvesta viljelivät perunat ja porkkanat. Metsästys ja keräily olivat selviöitä silloin ja ovat yhä.
Me kaikki odotamme, että ahdistava pandemia loppuisi. Kestävämmän elämäntavan kannalta olisi hyvä, että hiljainen elämä jatkuisi vielä muutaman vuoden. Ehkä sitten ehtisimme unohtaa sen kiihtyneen hullunmyllyn ja lakata kaipaamasta sitä.
Ehtisimme oppia, että elämä on tässä. Tänään. Ja melkoisen pientä.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Pohjois-Ruotsin Haaparannalla asuva kirjoittaja, jonka piti saada elämässä kaikki, mutta joka yrittää kouluttaa itseään nauttimaan kässehtimisestä.
Kolumnista voi keskustella 27.4. klo 23.00 saakka.