Artikkeli on yli 3 vuotta vanha
MielipideMainoskuvat

Laura Hallamaan kolumni: Viettelysten Instagram

Maailmamme on kyllästetty kuvilla. Pelkästään somepalveluihin ilmestyy miljardeja kuvia päivittäin. On vaikea kuulla omia toiveitaan, kun algoritmit syöttävät viimeisen päälle harkittuja kuvia, kirjoittaa Hallamaa.

Laura Hallamaa / kolumnisti / Pasila 20.02.2019.
Laura HallamaaVapaa toimittaja

Odottakaa, otetaan vielä yksi kuva. Siinä lause, joka kajahtaa ilmoille usein tänä päivänä.

Niin monet kerrat olen odottanut jäähtyvän ruuan ääressä, että joku saa ruoka-annoksestaan otoksen tai seurueesta sellaisen ryhmäpotretin, jossa kaikki sädehtivät.

Joskus olen ollut itse se, jota muut ovat saaneet odottaa.

Maailmamme on kyllästetty kuvilla. Somepalveluihin ilmestyy miljardeja kuvia päivittäin.

Viime keväänä väsähdin tähän massiiviseen kuvavirtaan. Harkitsimme oman kodin hankkimista. Pohdin paljon, millaisia asioita kodilta halusin. Samalla vierailin joka päivä kuvapalvelu Instagramissa kurkkimassa, mitä tutuille kuului.

Palvelun algoritmit päättivät työntää nokkansa asuntounelmiini. Ne olivat huomanneet räjähdysmäisesti kasvaneen kiinnostukseni tapetteihin ja lattiamateriaaleihin.

Algoritmi on kuin ärsyttävä kaveri, joka luulee tietävänsä, mitä tarvitset.

Kavereiden kuulumisten lomassa algoritmit syöttivät ehdotuksiaan kuvina. Haluaisinko kotiini kenties erkkerin ja valtavan sohvan? Tai miten olisi designtuoli värikoodatun kirjahyllyn edessä?

Näin oli käynyt ennenkin. Algoritmi on kuin ärsyttävä kaveri, joka luulee tietävänsä, mitä tarvitset.

Ja sinähän tarvitset kuvapalvelun mielestä kaikkea sellaista, mistä voi ottaa järisyttävän upeita otoksia.

Olen alkanut inhota kauniita kuvia. En jokaista kaunista kuvaa, vaan ylipäätään kauniiden kuvien massaa, joka tulvii sosiaalisen median eettereistä.

Taskukameralla napsituissa otoksissa toistuu huolella harkittu värimaailma ja rajaus, joka jättää sotkut ulkopuolelle. Meininki on sama, oli kuvista maksettu tai ei.

En aina edes erota tuttujeni harkittuja kuvia vaikuttajien stailatuista mainoskuvista.

Joskus muinoin valokuva todisti asioita tapahtuneeksi.

Kuvaajat ovat toki aina sommitelleet ja rajanneet. Kohteet taas poseeranneet ja yrittäneet näyttää parhaat puolensa. Kuvien ja todellisuuden välillä lepää pysyvä vinouma.

Ensimmäisen valokuvan ottamisesta ehti kulua hieman yli kymmenen vuotta, kun ihminen jo keksi ottaa ensimmäisen selfien ja napata ensimmäisen lavastetun otoksen.

En voi olla miettimättä, miten somekuvien evoluutio on kulkenut samanlaista kaavaa. Ensin oli tärähtäneet maisemakuvat, sitten omat pärstät. Lopulta kuvalla saattoi väittää käyneensä Disneylandissa, vaikka ei olisi poistunut kotoaan koko päivänä.

Kuvasta on yhä enemmän tullut valehtelun väline. Jokainen medialukutaitoinen tietää, miten someen jaetaan onnelliset hetket ja kaksoisleuattomat potretit.

Silti sen tolkuttaminen itselle ei tuota tulosta. Aivot uskovat, kun näkevät. Kaunis kuva toisensa perään saa haluamaan ja häpeämään. Ne muokkaavat elämää 2020-luvulla enemmän kuin uskallamme ajatella.

Samalla kun kauniit kuvat tekevät omasta elämästä harmaampaa, sissimainonta rehottaa.

Somepalveluista mielenterveydelle haitallisimmiksi ovat osoittautuneet nimenomaan kuvien ympärillä pyörivät palvelut.

Samalla kun kauniit kuvat tekevät omasta elämästä harmaampaa, sissimainonta rehottaa. Valitsemme kuvien perusteella matkakohteemme ja vaatteemme. Kun vaikuttaja julkaisee tyylitellyn kuvan kotimaisen vaateyrityksen neuleesta, neuleen kysyntä ampaisee pilviin.

Miksi kukaan antaisi kuvapalvelulle mahdollisuuden sotkeutua elämäänsä näin? Eihän kenenkään ole pakko seurata kaikkea ja kaikkia.

Vaikea sanoa. Kai tarve kuulua joukkoon kytee meissä yhä, vaikka aikamme kuinka korostaisi yksilöitä.

Kauniita kuvia katsellessaan ei kuule enää omia tarpeitaan. Tahtoo vain kaiken saman mitä muutkin.

Väsyin kauniisiin kuviin, niiden täydellisyyteen ja samankaltaisuuteen. Väsyin niihin tunteisiin, joita kuvat herättivät.

Kaipaan kuvia, joissa ei ajatella viimeisen päälle jokaista yksityiskohtaa.

Otoksia, jotka eivät ole esittämistä.

Kuvia, joilla on jotain väliä.

Panin kuvasovelluksen jäähylle. Ajattelin, että omat toiveet alkaisivat taas kuulua läpi, kun algoritmit eivät ole syöttämässä uusia haluja.

Meni päiviä, mutta sieltä ne alkoivat lopulta pulpahdella esiin. Omat unelmat.

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on Turussa asuva vapaa toimittaja, joka kerää edelleen paperikuvia valokuva-albumeihin.

Kolumnista voi keskustella 26.5. klo 23:00 asti.