– Joskus mietin, missä vittumaisessa lotossa olen oikein voittanut, 21-vuotias Vilma Parkkonen sanoo ja alkaa luetella.
Parkkonen on parantunut leukemiasta kolme kertaa. Hän on maannut koomassa teho-osastolla, saanut verenmyrkytyksiä ja syönyt maailman voimakkaimpia kipulääkkeitä kolme vuotta.
– Millä todennäköisyydellä saan vielä aivoveritulpan rokotteesta? Parkkonen kysyy.
Parkkonen sai maaliskuussa Astra Zeneca -koronarokotteen. Viikon päästä alkoi “helvetillinen päänsärky”, kuten Parkkonen itse kuvaa.
Hän yritti sinnitellä kotona, kunnes kipu pakotti lähtemään päivystykseen. Päivystyksessä Parkkosta ohjattiin yhä uudelleen menemään terveyskeskukseen.
– Lopulta sanoin, että minulla on juuri ollut syöpä, olen ykköstyypin diabeetikko ja puoli vuotta sitten olin teholla. Sitten he uskoivat. Joskus on pakko vetää syöpäkortti esiin, Parkkonen sanoo ja nauraa.
Parkkonen pääsi päivystyksestä osastolle. Pääkipujen syyksi todettiin aivoveritulppa, ja sen todennäköiseksi aiheuttajaksi koronarokote Astra Zeneca.
Astra Zeneca -rokotteesta seurannut aivoveritulppa on todennäköisyydeltään äärimmäisen harvinainen. Nyt Suomessakin tutkitaan yhteyksiä aivoinfarktien ja rokotteen välillä. Tapauksia on löytynyt muutamia.
Myös Parkkonen osallistuu tutkimuksiin.
– Ottaisin silti rokotteen uudelleen, enkä halua lietsoa hysteriaa. Näin huonoilla keuhkoilla korona olisi kohtalokas, ja itse rokote on todella hyvä asia, Parkkonen toteaa.
Uusiutuva leukemia
Vuonna 2016 Vilma Parkkonen alkoi saada kohtauksia. Hän pyörtyili, menetti aika ajoin näön ja kuulon. Verenpurkaumat täplittivät kehoa.
Lopulta sairaalan päivystyksessä lääkäri kysyi 16-vuotiaalta tytöltä, oliko hän kuullut verisairaudesta nimeltä leukemia.
Leukemia uusi kaksi kertaa. Viimeinen toivo oli kantasolusiirto, mutta sopivaa luovuttajaa ei tahtonut löytyä Parkkosen harvinaisen kudostyypin vuoksi.
Kantasolurekisteriä seulottiin, mutta maailman miljoonien vapaaehtoisten luovuttajien joukosta ei löytynyt yhtäkään sopivaa ehdokasta.
Parkkosen onneksi uusien hoitomuotojen ansiosta kantasolusiirtoja voidaan tehdä myös vanhemmilta, vaikka yhteensopivuus ei olisikaan sataprosenttinen.
Vilma Parkkosen pelasti lopulta oma isä.
Kantasolusiirto onnistui. Parkkonen on ollut vapaa syövästä nyt kolme vuotta.
– Leukemiasta selvisin hengissä, mutta paljon muuta jäi etenkin sytostaattihoitojen takia, Parkkonen toteaa.
Sytostaatit aiheuttivat polviin luunekroosin eli kuolion. Niiden vuoksi Parkkonen kärsii kivuista, joita lääkkeet vain vaimentavat.
Pitkän aikaa hän haaveili leikkauksesta, joka parantaisi jalat, kävelyn ja kivun.
– Kun lääkäri sitten kertoi, ettei mikään leikkaus paranna jalkojani lopullisesti, kävin aika syvällä. On vaikea ajatella, etten ehkä koskaan ole kivuton.
Sytostaattien vuoksi Parkkosesta tuli hedelmätön.
Solunsalpaajat myös muuttivat platinablondin hiustenvärin punertavaksi.
– Mutta nyt on sentään tukka ja olen elossa! Parkkonen huudahtaa.
Ei lääkettä kipuihin
16–17-vuotiaana Parkkonen makasi sairaalassa yksin kahden vuoden ajan. Rankat hoidot repivät kehoa rikki. Samalla kun sytostaatit tuhosivat syöpää, ne tuhosivat myös Parkkosen omia soluja.
Toisin kuin muissa syövissä, leukemia on ihmisen veressä eli kaikkialla kehossa.
– Syöpäkasvain saattaa sattua vain yhteen kohtaan, mutta leukemia vihloo koko kroppaa, Parkkonen kertoo.
Lääkärin mukaan vain halusin kipulääkkeitä, hoitajat nimittelivät narkkariksi.
Vilma Parkkonen
Silmät täyttyvät kyynelistä, kunnes pisarat tippuvat lemmikkikanin otsalle.
Parkkonen itkee vuosien kyyneleitä, pelkoa ja ainoaa katkeraa tunnetta, jota hän kantaa muistoissaan.
– En koskaan unohda, etteivät he uskoneet minua, hän saa sanotuksi.
Ensimmäisen syöpävuoden ajan Parkkonen itki ja huusi kipujaan joka yö. Hän pyysi ja rukoili lääkitystä, mutta lääkäri ei uskonut kipuihin.
– Soitin öisin isälle ja äidille, että auttakaa minua. Lääkärin mukaan halusin vain kipulääkkeitä, ja muutamat hoitajat nimittelivät jopa narkkariksi.
Parkkonen pyysi, että lääkäri kuvaisi jalat ja tutkisi, sattuuko häntä oikeasti.
– Lääkäri totesi, että tämä ei ole mikään Linnanmäki, ei täällä voi valita, mitä tahansa vain haluaa, Parkkonen kuiskaa.
Yhdellä röntgenkerralla lääkärit huomasivat jalkojen ja rustojen sairauden.
Vihdoin myös kipuja alettiin hoitaa.
Parkkonen pelkää edelleen, etteivät läheiset tai ystävät usko hänen kipuunsa tai muistamisongelmiinsa.
– Sen takia en jätä yhtäkään tapaamista väliin, jos vain suinkin muistan asian. En halua, että he luulevat, etten välitä.
Vaaleatukkaisesta nuoresta naisesta ei huomaisi, että häntä vaivaa mikään. Vakain käsin Parkkonen täyttelee dosettiin kymmeniä lääkkeitä.
Enää kalju ei paljasta vieraille syöpää, eivätkä sairaudet loista ulospäin.
Pahimmille hetkille hänelle on kuitenkin määrätty fentanyylia, morfiinia kymmeniä kertoja vahvempaa opioidia. Vahvat kipulääkkeet myös pyyhkivät edellispäivän tapahtumat mielestä.
Kivun ja lääkkeiden kanssa oppii elämään, kuin näyttelemään tervettä.
– En ole ollut kivuton neljään vuoteen, paitsi kun olen ollut koomassa tai tajuton.
Nyt Parkkonen kuuluu Helsingin yliopistollisen sairaalan Syöpäkeskuksen nuorten aikuisten asiakasraatiin.
– Tuntuu hyvältä, että voin auttaa muita kokemusteni avulla.
Epätoivon hetkellä
Parkkoselta kysytään usein, miten hän jaksaa suhtautua kaikkeen niin myönteisesti. Yksi syy on se, ettei syöpää vastaan voi taistella, on vain luotettava ammattilaisten tietoon ja taitoon.
– Puhe taistelusta ja syövän voittamisesta raivostuttavat minua edelleen. Minulla oli hyvä tuuri, kaikilla ei ole.
Parkkonen muistaa yhä epätoivon ja öiset pelot yksin sairaalassa, joista ei ole uskaltanut kertoa edes vanhemmilleen.
Yhtenä iltana keskellä leukemiahoitoja Parkkonen istui sairaalahuoneensa nojatuolissa ja tuijotti ikkunasta pimeään iltaan. Hän lauloi rippikoululauluja.
– Silloin rukoilin, että jos siellä on ketään, auttakaa minua, en halua kuolla. Itkin ja rukoilin, vaikka en edes usko Jumalaan.
Parkkonen tahtoi, että pikkusiskot muistaisivat hänet Vilmana, sellaisena kuin aina kotona ollessa.
– En tahtonut, että he näkevät miltä näytän kun ihan oikeasti taistelen hengestäni, Parkkonen sanoo.
Kauanko hyvä tuuri voi jatkua? Millä todennäköisyydellä selviän kaikesta?
Vilma Parkkonen
Keskellä pahinta kriisiä mieli myös suojeli häntä. Hän keskittyi läheisiinsä ja sulki itsensä ja omat tunteensa pois.
Tunteet ovat vasta nyt alkaneet hiljalleen tulla esiin.
– Vähitellen alan ymmärtää, miten lähellä kuolema oli. Hoidot ovat niin rankkoja, etten olisi pystynyt käsittelemään henkistä kriisiä samaan aikaan, Parkkonen miettii.
Lukio jäi kesken muun muuassa kipulääkkeiden ja muistiongelmien takia. Parkkonen on sairauseläkkeellä.
Nyt hän on alkanut uskaltaa jälleen haaveilla. Unelmien työ olisi neuvolan terveydenhoitajan paikka perheiden ja lasten apuna.
Silti neljän vuoden loputtomalta tuntuva sairastamiskierre jäytää takaraivossa.
– Aina on tullut jotakin lisää. Aina olen selvinnyt. Kauanko se hyvä tuuri voi jatkua? Millä todennäköisyydellä selviän kaikesta, Parkkonen sanoo ja pyyhkii kyyneleitä.
Oman kodin onni
Vilma Parkkosen yksiössä on vaaleanpunaista ja pinkkiä. Terapiapuput Tiuhti ja Viuhti loikkivat vuorotellen pitkin lattiaa.
Parkkonen tuntuu leijuvan vaaleanpunaisessa unelmassaan ja kyyneleet nousevat silmiin, kun hän miettii asunnon merkitystä.
– Enää minun ei tarvitse pyytää hoitajia lämmittämään ruokaa, saan tehdä sen itse. Tällaiset pienet asiat tekevät minut todella onnellisiksi, Parkkonen sanoo.
Hän on asunut omillaan nyt puolitoista vuotta, vaikka ajatuskin yksinasumisesta tuntui aluksi täysin mahdottomalta.
Parkkonen pystyy kävelemään alle kilometrin matkan päivässä. Kotona isoimmissa askareissa auttaa oma avustaja.
Parkkonen sipaisee vaalennetetut hiussuortuvat poskeltaan. Usean vuoden kaljuuden jälkeen hiukset kasvoilla tuntuvat oudoilta.
Vaaleanpunainen kalenteri on täynnä. Jokainen muistettava asia on kirjoitettu sen sivuille.
Parkkosen päiviä täyttävät muun muassa aivoveritulppatutkimuksen magneettikuvaukset, jalkojen röntgenit ja lääkärikäynnit.
– Sitten tulen kotiin ja katson dokumentteja tietokoneelta pupujen kanssa tai ystävä tulee kylään. Mutta se on enemmän kuin mitä olisin uskaltanut edes toivoa.
Vilma Parkkonen katsoo pupujaan ja silmiin nousee hymy. Katse kiertää pitkin asuntoa ja pysähtyy valokuviin rakkaista.
– Minulla on oma kotini, perhe ja ystävät, olen elossa. Nyt alkaa taas itkettää, mutta ilosta!
Juttua tarkennettu 24.5. kello 16: jutussa sanottiin aiemmin, että koronarokote aiheutti aivoveritulpan. Juttua muokattu toteamalla, että koronarokote on aivoveritulpan todennäköinen aiheuttaja.
Katso Vilman videohaastattelu tästä.
Katso Vilma Parkkosesta kertova Perjantai-dokkari: Kuka pelastaisi henkeni?
Katso kaikki Perjantai-dokkarit tästä.
Lue lisää: