Paljon riittää huolipuhetta työttömyydestä, mutta vähemmän niistä, jotka käyvät työssä – ja ovat silti köyhiä tai köyhyysriskissä.
Itse olen ollut nyt yksinyrittäjänä viisitoista vuotta. Olen muutaman viime vuoden aikana hakenut puolen sataa työpaikkaa ja lisäksi tehnyt vaikka mitä muuta pikku sivuhommaa, usein ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi – esimerkiksi muutamista töistä olen saanut huikeaa puolentoista euron tuntipalkkaa.
Pari kertaa rahapulaani valitellessa olen saanut kommentteja “entäs vaikka siivoushommat”, mutta siivoojaksikin hakee vuosittain tuhansia ihmisiä. Yhden alan yrityksen mukaan näistä hakemuksista vain noin viisi prosenttia johtaa palkkaukseen, ja sekin suhde rakentuu alustataloudelle.
Valitettavasti minun pitäisi myös kyetä elättämään perhettäni.
Keskipalkkaa ansaitsevien palkansaajien ja työmarkkinatuella elävien pitkäaikaistyöttömien välissä elää sankka joukko päivästä toiseen sinnitteleviä pienituloisia työntekijöitä.
Yhteiskuntatieteen tohtori Mikko Jakonen on tuonutesiin työvoimapoliittisesti epävarmassa asemassa olevien työläisten hätkähdyttävän määrän Suomessa. Työttömien lisäksi (maaliskuussa 331 500 ihmistä) niin sanottuun prekariaattiin kuului jo ennen koronaa noin 400 000 ihmistä. Jälkimmäiset ovat niitä, jotka tekevät hommia vasten tahtoaan osa- tai määräaikaisena, yksinyrittäjinä tai työvoimapalvelun töissä, toisin sanoen vajaatyöllisinä.
Monia prekaareja yhdistää vaikeus tulla toimeen työllään. Toki tätä työssäkäyvien vähävaraisten porukkaa on mahdollista syyllistää kuten köyhiä ylipäätään. Tällöin yleisimmät syytteet ovat, että “olet kouluttautunut väärälle alalle” tai että “pitäisi kuule vain paiskoa enemmän duunia”.
Ainakin itseni kaltaisen yksinyrittäjän elämä on usein sitä, että yrittää pinkoa niin lujaa, ettei juoksumatto pyyhkäise läjäksi seinään. Missä ihmeen välissä sitä ehtisi kouluttautua uudelleen? Ja millä rahalla?
Entä miten massatyöttömyyden vallitessa vain “otetaan” toinen työ?
Näin toistuu nykyisessä yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa yleinen amerikkalaistyyppinen psykologisoiva lähtöasenne: liki ongelma kuin ongelma paikallistetaan yksilön omaan tahtotilaan. Muistelen usein takavuosien jenkkiläisistä köyhistä tehtyä lehtijuttua, jossa hyväntekeväisyysjärjestön kiertävällä hammaslääkärillä käyvä nainen vaahtosi, että jos yhteiskunta maksaisi terveydenhuollon, kukaan ei kävisi enää töissä. Köyhimmistä köyhätkin uskoivat amerikkalaiseen unelmaan – että jos vain “päättäisi”, heistäkin voisi tulla miljonäärejä.
Suomessakaan ei haluta aina myöntää, että joku vetää hilloja välistä. Kaipa nyt edes pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa työllisen pitäisi pystyä elämään niin, ettei tarvitsisi turvautua yhteiskunnan tukeen? Jos yksinyrittäjille tai matalapalkka-alojen työläisille ei makseta tarpeeksi, käy juuri näin. Samalla tuetaan myös liian pientä palkkaa maksavaa firmaa, että se pärjäisi “digitalisaation aikana globaalissa kilpailutilanteessa.”
Mutta koska ihmiset mitä ilmeisimmin halutaan pitää työn syrjässä kiinni hinnalla millä hyvänsä, eikö tuki työnantajille olisi järjestelmänä vähemmän kuormittavampi?
Silloin tuen ehtona tosin tutkittaisiin yrityksen maksukyky, ei Kelan luukulla asioivan palkollisen.
Toinen juurisyy työssäkäyvien köyhyyteen on varsinkin kaupunkiasumisen kalleus.
On jouduttu noidankehään: mitä korkeammiksi asuntojen vuokrat varsinkin kasvukeskuksissa hilautuvat, sitä enemmän on pakko nostaa asumis- ja toimeentulotukea. Toisinaan jopa omistusasunto olisi halvempi asumismuoto – matalapalkkaisen ihmisen on vain vaikea saada pankkilainaa. Näin yhteiskunnan tukea valuu asuntosijoittajien taskuihin, jotta kansa pystyisi asumaan yksityisissä vuokrakämpissä.
Kaiken päätteeksi pienituloisten palkansaajien napina katkaistaan usein lätkäisemällä kateuskortti pöytään: ette kai ole kateellisia parempituloisille? Nämähän ovat vain kovalla työllä ansainneet rahansa – mitä ilmeisimmin toisin kuin te.
Juuri tämä on prekarisaation ydinmehua: se murtaa solidaarisuuden ja usuttaa ihmiset toisiaan vastaan.
Myytti kovaa työntekoa rakastavasta kansasta ei pidä enää paikkaansa, vaan yhä useampi tekee työtä pelkästään rahan vuoksi.
Keskipalkkaa ansaitsevien palkansaajien ja työmarkkinatuella elävien pitkäaikaistyöttömien välissä elää siis sankka joukko päivästä toiseen sinnitteleviä pienituloisia työntekijöitä.
Usein on vieläpä niin, että Suomessa erilaisten apu- ja tukijärjestelmien väliinputoajia ovat ne, jotka vielä roikkuvat kynsillään kuilun partaalla ja jaksavat yrittää. Onneksi sentään asumistuen ja työttömyysturvan suojaosuuksia on nyt nostettu.
Pitää kuitenkin huomata, ettei suomalainen myytti kovaa työntekoa rakastavasta kansasta pidä enää paikkaansa, vaan yhä useampi tekee työtä pelkästään rahan vuoksi.
Niinpä en lainkaan ihmettele, jos pientä palkkaa nostavat harkitsevat, pitäisikö vain jäädä kotiin.
Heidän kannattaa kuitenkin miettiä kahdesti, mille taholle olla asiantilastaan katkera.
Asta Leppä
Kirjoittaja on yksinhuoltaja ja Y-tunnuksen omaava yrittäjä, jonka Köyhä Suomi -ohjelmasarja jatkuu Yle Puheessa torstaisin klo 13.02. Työssäkäyvien köyhyyttä käsitellään 3.6. ilmestyvässä jaksossa, jossa myös YTT Mikko Jakonen haastateltavana.
Kolumnista voi keskustella 4.6. klo 23.00 saakka.