Meillä oli Lätsä. Kokkolassa Piippu-Pekka ja Kuortaneella Lettu. Tampereella vaikutti Vennari, Karsikossa Päkä, Torniossa Lusku ja Joensuussa Parta. On Lörää, Runttia ja Herkkua. Ananasta, Nöpöä, Niittiä.
Nuoriso-ohjaajilla on usein kateutta herättävän hieno lempinimi. Se kertoo siitä, miten merkittävää työtä he tekevät. Ei meklareilla, projektijohtajilla tai toimittajilla sellaisia ole. Liikanimet on varattu tärkeää työtä tekeville. Norpalle, Kallulle, Höylälle, Kinkulle, Aatsalle.
Kyselin tätä kolumnia varten lukuisilta ihmisiltä heidän nuoriso- ja leiriohjaajiensa lempinimiä. Jokainen muisti. Kaikkien silmät syttyivät sitä muistellessa. Niissä näkyivät hyvät muistot. Koko kylä kasvattaa ja nuoriso-ohjaajat vasta kasvattavatkin. Harvoin niin harvalla on vaikutusta niin monen ihmisen elämään. Kunnissa, kaupungeissa ja seurakunnissa pidetään leirejä, kerhoja ja iltanuotioita. Pyöritetään klubeja, tiloja ja työpajoja. Etsitään ja ollaan löydettävissä. Nuorten taustoista riippumatta.
Kun ammattilainen onnistuu työssään erittäin hyvin, kokee nuori tehneensä muutoksen ihan itse.
Nuoriso-ohjaajat tekevät hyvin monimutkaista työtä. Asiakkaat elävät elämänvaihetta, jossa on tilanne päällä. Vanhempien vaikutus heikkenee, kavereiden kasvaa. Kavereistakin moni on melko solmussa. Suhde aikuisiin on samaan aikaan lähelle tulemista ja pois työntämistä.
Ristiaallokossa työskentely on usein hyvin näkymätöntä. Toisinaan jopa toiselle osapuolelle itselleenkin. Kun ammattilainen onnistuu työssään erittäin hyvin, kokee nuori tehneensä muutoksen ihan itse. Tämä temppu yllättää toisinaan taikurit itsensäkin. Kyseessä on kuulemma työn suurimpia palkintoja.
Meidän veronmaksajien mielipiteellä ei ole väliä. Sillä, joka esitetään Facebookin Puskaradioissa. Nuorisotyössä onnistumista ei saa mitata sillä, saavatko aikuiset istua metrossa tai pihakeinussa ilman että joku mölyää. Nuorisotyö ei ole järjestyksenvalvonnan tai poliisin jatke.
On ihmisoikeus elää elämä, jossa tehdään virheitä ja vääriä valintoja.
Onnistunut nuorisotyö lähtee nuorten elämän kohtaamisesta juuri sellaisena kuin he itse sen näkevät. Se on elämänvaiheen puolustamista. Erittäin arvokkaan elämänvaiheen puolustamista. Sen, jossa kone hyrrää ja laidat ryskää. Tai sen, jossa piirrellään yksin pimeässä huoneessa, haetaan pukeutumisvaikutteet Koreasta, tai ammutaan terroristeja tietokoneella ylihuomiseen iltapäivään asti. Sen, jossa ollaan virheellisiä, epävarmoja ja epätasaisia. Iloisia ja hauskoja.
Tuota elämänvaihetta sietääkin puolustaa. Sen soisi olevan nykyistä vapaampi yhteiskunnallisesta tehokkuusajattelusta. Jatko-opintoihin eli työuraan liittyvien oppiainevalintojen päättämistä edellytetään nykyään jopa ripari-ikäisiltä. On päätöntä pistää ihminen tilanteeseen, jossa ei saisi tehdä virheitä juuri siinä vaiheessa, kun niitä virheitä nimenomaan pitäisi tehdä.
On ihmisoikeus elää elämä, jossa tehdään virheitä ja vääriä valintoja. Saa eksyä vieraiden ihmisten juhliin, seurustella jonkun möllin kanssa.
Pitää ojentaa vanhempia sukupolvia sukupuolten moninaisuudesta, sekä ilmastonmuutoksesta ja nostaa jalka monitorikaiuttimelle pian alkavan soolon merkiksi.
Nuoruuden itseisarvoisuuden puolustaminen on niin arvokasta työtä, että nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset ansaitsisivat oman liputuspäivän. Onhan sellainen jo äideillä ja isilläkin.
Jani Halme
Kirjoittaja on Parikkalassa ja Punavuoressa asuva luova johtaja ja toimittaja.
Kolumnista voi keskustella 17.7. klo 23.00 saakka.