“Kerro rakkaat terveiseni Edwardille, Fannylle, Jamesille ja Williamille, suutele vauvaa puolestani ja ota minulta suukko myös itsellesi."
Siten englantilainen insinööri John Gregory päätti kirjeensä heinäkuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1845. Kirje vaimolle ja lapsille Grönlannin etappipaikalta jäi viimeiseksi. Gregoryn jäänteet on nyt tunnistettu DNA-tutkimuksen avulla.
Gregory oli liittynyt keväällä Sir John Franklinin johtamaan Englannin kuninkaallisen laivaston kahden aluksen ja 134 miehen retkikuntaan. Sen tavoitteena oli kartoittaa viimeinen tuntematon osuus Kanadan arktisilla vesillä ja varmistaa luoteisväylä Atlantilta Tyynellemerelle.
Arktiksella ennenkin purjehtineita Erebus- ja Terror-aluksia vahvistettiin entisestään kestämään jäitä, ruokaa varattiin ainakin kahdeksi vuodeksi eikä juoma- tai edes juoksevasta lämpimästä vedestä pitänyt tulla pulaa, sillä veden saamiseksi aluksilla oli erityinen jäänsulatusjärjestelmä.
Grönlannista kirjoitettiin vielä viestit perheille, ennen suuntaamista kartoittamattomille vesille. Viisi miestä joutui kääntymään kotiin sairastumisen vuoksi. Sillä hetkellä heitä ehkä harmitti kovasti.
Kaikki tiesivät silti, ettei edessä ollut mikään huvimatka. Terrorilla palvellut luutnantti John Irving kirjoitti kälylleen Katielle:
"Toivottavaksi et pidä pidä minua heikkona pahan aavistelijana, mutta muista, ettei tämä ole tavallinen matka. Vain puolet Sir John Franklinin edellisestä retkikunnasta palasi hänen kanssaan, ja Terror oli viime matkansa jälkeen niin jäiden murjoma, ettei se olisi pysynyt pinnalla enää päivääkään."
Franklinilla tosiaan oli kokemusta Arktiksesta. Hän oli jo neljännesvuosisata aiemmin johtanut miltei yhdeksän tuhannen kilometrin tutkimusmatkaa Pohjois-Kanadan maa-alueella. Hänestä tuli sankari, "mies, joka selvisi syömällä nahkasaappaansa", kuten lehtijutuissa ihailtiin.
Maine kasvoi, kun Franklinin seuraava retkikunta kartoitti lähes kaksituhatta kilometriä Pohjois-Amerikan aiemmin tuntematonta arktista rantaviivaa.
Franklinista tuli Sir ja hänet nimitettiin kuvernööriksi Tasmaniaan, silloiseen Van Diemenin maahan. Politiikka osoittautui kuitenkin riitelyksi, jossa Franklin jäi alakynteen, ja kuusikymppisen veri veti yhä kartoittamaan tuntematonta.
Maamatkat olivat tuoneet kunniaa, mutta arktinen meri koitui Franklinin ja koko retkikunnan kohtaloksi. Molemmat alukset juuttuivat vuoden 1846 alkusyksyllä ahtojäihin. Höyrymoottorien käyttövoimaksi varattu parin viikon hiilimäärä ei auttanut pulaan jääneitä.
Franklin kuoli kesällä 1847. Talven aikana henkensä menetti 23 muuta miestä. Upseerien suuri osuus kuolleista, miltei puolet, on lisäarvoitus retkikunnan mysteerissä.
Terrorin kapteeni Francis Crozier oli edelleen hengissä. Huhtikuun 1848 lopulla hän lienee arvellut kevään edistyneen kylliksi, jotta jäljellä olleet 105 miestä selviäisivät satojen kilometrien jalkamatkasta lähimmälle kauppa-asemalle.
Alueella liikkuneilta inuiiteilta kuullun perusteella Crozier ja joku toinen retkikuntalainen onnistuivat taittamaan 400 kilometriä. John Gregoryn matka päättyi jo paljon aiemmin. Perille ei päässyt kukaan.
Retkikunnan katoamisesta tuli suuri mysteeri, aikansa mediasirkus ja vielä skandaalikin, kun retkikuntalaiset olivat inuiittien mukaan syöneet kuolleita tovereitaan viime hädässä. Vainajien luissa sittemmin todetut viillot kertovat, ettei se tainnut olla huhupuhetta.
Kymmenet pelastuspartiot löysivät paljon retkikunnan hylkäämiä tavaroita mutta eivät ketään hengissä eivätkä aluksi juuri jäänteitäkään. Retkikunta tuntui kadonneen jäljettömiin.
Vasta 11 vuotta myöhemmin löytyi kivikasan alta asiakirja, jossa kerrottiin niukan asiallisesti, mitä laivoilla oli tapahtunut ja mitkä olivat henkiin jääneiden suunnitelmat rantautumisen jälkeen.
Tyhjilleen jääneinä alukset ajelehtivat jäiden mukana ja lopulta upposivat. Meriarkeologian uusimmat keinot auttoivat viime vuosikymmenellä paikallistamaan merenpohjasta ensin Erebusin ja sitten Terrorin. Hylkyjen välillä on sata kilometriä.
Jää- ja sääolosuhteet, jotka ylipäätään rajoittavat sukellukset Arktiksella muutamaan viikkoon vuodessa, sallivat hylkyjen ensimmäisen systemaattisen meriarkeologisen kartoituksen ja kuvaukset vasta toissa vuonna.
Kaatuneita nojatuoleja, lämpömittareita seinällä, lautaspinoja, yöastioita, pesuvateja... monet yhä oikeilla paikoillaan. On helppo kuvitella kuhina, joka kerran täytti käytävät ja hytit ja messihuoneet.
Meriarkeologi Ryan Harris sukelluksestaan Terrorin hylkyyn CTV:n haastattelussa
Sukeltajat ovat tuoneet entisöitäviksi ja tutkittavaksi jo satoja esineitä, ja pienet sukellusrobotit ovat päässeet katselemaan niihinkin soppiin, joihin sukeltajat eivät toistaiseksi ole menneet.
Kanadan kulttuuriperintöhallinnon Parks Canadan video sukelluksista Erebusiin avautuu tästä ja Terroriin tästä.
Tutkijoilla on yksi haave, kun sukelluksia koronapandemian jälkeen päästään jatkamaan: olisivatpa lokikirjat ja muut dokumentit säilyneet lukukelpoisina metallisissa laatikoissa.
Etenkin Terror herättää tällaisia toiveita, sillä se lepää sedimentin suojissa ja syvemmällä kuin Erebus, jota merivirrat ja jäät ovat pureskelleet paljon pahemmin.
Kapteeni Crozierin hytti sukellusrobotin näkemine lupaavine laatikoineen on sattumoisin alakannen parhaiten säilynyt tila.
Kuningas Wilhelmin ja Beecheyn saarilta ja Kanadan manneralueen rannikolta löydettiin lopulta yli 30 retkikuntalaisen jäänteet. Kolme vainajista löytyi yhdessä Kuningas Wilhelmin saaren lounaisrannikolta vuonna 1859. He olivat jaksaneet taivaltaa 75 kilometriä.
Hauta paikallistettiin uudelleen vuonna 1993 mutta tutkittiin vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tuolloin myös otettiin DNA-näytteitä luista ja hampaista.
Analyyseissä on nyt selvinnyt, että yksi kolmikosta oli John Gregory, kertoo Polar Record -lehdessä julkaistu kolmen kanadalaisen yliopiston tutkimus. Henkilöllisyys varmistui hänen pojanpojanpojanpojanpoikansa Jonathan Gregoryn antamasta vertailunäytteestä.
Perheelle selvisi vihdoin, että isoisoisoisoisä oli säilynyt hengissä yli puolitoista vuotta Erebusilla ahtojäissä mutta kuollut melko pian sen jälkeen, kun laivalta oli ollut pakko lähteä.
Lakeheadin yliopiston DNA-tutkija Stephen Fratpietro tiimeineen on koonnut vuosia tietokantaa Franklinin retkikunnan jäsenten jäänteistä. Samaan aikaan genealogiatiimi on jäljittänyt heidän eläviä jälkeläisiään DNA-näytteiden toivossa.
Fratpietro ei ollut uskoa, kun vertailu tuotti monen turhan yrityksen jälkeen positiivisen tuloksen, hän kertoo Kanadan yleisradioyhtiön CBC:n radiohaastattelussa.
Waterloon yliopiston antropologian apulaisprofessori Douglas Stenton, tutkimusartikkelin pääkirjoittaja, toivoo tuloksen innostavan muidenkin retkikuntalaisten jälkipolvia ottamaan yhteyttä tutkijoihin ja antamaan DNA-näytteensä.
John Gregoryn lisäksi niitä on otettu 26 muun retkikuntalaisen jäänteistä kaikkiaan yhdeksältä löytöpaikalta. Ainakin osan henkilöllisyyden toivotaan selviävän, kunhan tutkijat saavat lisää tämän päivän vertailunäytteitä.
Jonathan Gregoryn he löysivät Etelä-Afrikasta, jokseenkin maapallon vastakkaiselta puolelta esi-isänsä matkanpäähän verrattuna.
Trentin yliopiston antropologian apulaisprofessori Anne Keenleyside on selvittänyt Franklinin retkikunnan jäsenien mahdollista henkilöllisyyttä jo lähes 30 vuoden ajan.
Keenleyside on analysoinut yli puolet kaikista löydetyistä luurangoista ja laatinut tuloksista biologisia profiileja eli selvittänyt vainajien ikää, pituutta, sairauksia ja vammoja sekä sukutaustaa.
Viime vuosina Keenleyside ja forensinen taiteilija Diana Trepkov ovat antaneet kahdelle vainajalle kasvot. Toinen on John Gregory.
Yhtenä tutkimuslinjana ovat isotooppianalyysit retkikuntalaisten jäänteistä. Tavoitteena on täsmentää heidän henkilöllisyyttään vertaamalla analyysien tulosta tietoihin synnyinpaikoista, Keenleyside selittää.
Isotooppeja tallentuu kudoksiin vedestä, jota ihminen juo, ja maasta, josta hän saa ruokansa kasvien ja eläinten lihan kautta. Isotoopeista ovat luettavissa kotiseudut, kunhan alueilta on vertailunäytteitä.
Isotooppianalyysin takia toinen kahdesta vainajasta, jotka ainoina tuotiin aikoinaan Englantiin, vaihtoi henkilöllisyyttä. Hänet oli haudattu retkikunnan muistomerkin alle Greenwichiin Erebusin lounaisenglantilaisena luutnanttina Henry Le Vescontena.
Hampaiden kiiilteen isotooppeja päästiin tutkimaan, kun muistomerkkiä siirrettiin vuosikymmen sitten. Samalla tehtiin pääkallon perusteella kasvokuva, jota sitten verrattiin 1800-luvun kuviin. Molempien vertailujen perusteella vainaja olikin Erebusin skotlantilainen lääkäri Harry Goodsir.
Toinen Englantiin tuotu vainaja pääteltiin henkilökohtaisten esineiden perusteella John Irvingiksi – häneksi, joka oli viimeisessä kirjeessään kälylleen myöntänyt aavistelevansa, etteivät kaikki palaisi.
Jäät pysäyttivät Erebusin ja Terrorin matkan, kukaties navigointiongelmien takia, mutta edelleenkään ei ole varmaa, miksi yksikään retkikunnan jäsenistä ei pelastunut.
Nälkä nujersi ja kylmäkin, mutta oliko täyden tuhon alkusyy miehistön joukossa levinnyt tuberkuloosi tai keuhkokuume?
Vai saivatko he lyijymyrkytyksen huonosti saumatuista säilykepurkeista? Tai kenties keripukin tuoreiden vihannesten ja hedelmien puutteesta? Inuiitit välttivät keripukin syömällä raakaa lihaa, josta he saivat C-vitamiinia.
Yksi mahdollinen vihje on inuiiteilta, jotka näkivät retkikuntalaisten ruumiita. Joidenkin suu oli musta, silminnäkijät kertoivat. Niinpä joitakin vuosia sitten julkaistu tutkimus tuli siihen tulokseen, että osa miehistöstä saattoi kärsiä Addisonin taudista.
Se on harvinainen sairaus, jossa elimistö ei tuota kylliksi kortisolihormonia. Ihminen oksentelee, laihtuu, uupuu ja – mikä tässä tapauksessa on erityisen merkittävää – iho ja muut kudokset tummuvat. Tauti on nykyisin hoidettavissa mutta hoitamattomana se voi johtaa hitaaseen kuolemaan.
Addisonin tauti ei tartu, mutta yksi mahdollinen altistaja kyllä: jo ennestään epäiltyjen listalla ollut tuberkuloosi. Joku tietämättään tuberkuloosibakteeria kantanut saattoi hyvinkin aiheuttaa aluksellaan tuberkuloosiepidemian.
Mutta kuten kaikki muutkin selitykset, tämäkin on toistaiseksi vain hypoteesi siitä, mikä aloitti tapahtumaketjun, jonka takia John Gregory ei koskaan palannut kotiin.
Lue myös: