Aina kun jätän tutkimustyössä rahoitushakemuksen, rupean taikauskoiseksi. En saa olla optimistinen tai toivoa ääneen läpimenoa. Muutkaan eivät saa iloita ennen kuin on mustaa valkoisella, sillä uskon epärationaalisesti, että ääneen lausuttu toivo kiroaa hakemuksen. Tai ainakin tuntuu pahemmalta, jos antaa itsensä toivoa, ja tuleekin hylsy.
Samaan aikaan itse hakemusta ei saa syntymään ilman toivoa. Mahdollisuudet ovat aina hyvin pienet, ja jokaista onnistumista kohden on lukuisia epäonnistumisia. Todennäköisyydet ovat toki lottovoittoa korkeammat, mutta silti niitä tarkastellen olisi järkevintä jättää hakematta.
Kuitenkin, aivan kuin lotossakin, joku sen potin silti aina saa. Omiin hituliaisiin mahdollisuuksiin pitää uskoa täysillä kirjoittamisvaiheessa, jotta pystyy kuvittelemaan tulevaisuutta.
Toivo siis pistää ihmisen tavoittelemaan välillä täysin epätodennäköisiä lopputulemia.
Tutkijat ovat ehdottaneet, että tietyt tunnetilat voidaan niputtaa ennakoivien tunteiden joukoksi. Aivomme pyrkivät jatkuvasti mallintamaan maailmaa ja tekemään ennustuksia tulevaisuudesta. Ennakoivat tunteet ovat tämän ennustuksen lopputulos, ne ovat tunteita asioista, jotka eivät ole vielä tapahtuneet. Niiden tarkoitus on auttaa meitä sopeutumaan tulevaisuuteen.
Tästä näkökulmasta toivo on tavallaan aivojen mallinnus- ja ennakointivirhe, tai vähintäänkin vinouma. Toivossa elävä ihminen valmistaa itseään onnistumiseen silloinkin, kun onnistumisen edellytykset ovat hyvin hatarat.
Ne, jotka yliopistoissa jaksavat toivoa, jaksavat kerta toisensa jälkeen sietää rahoitushakemusten kylmäävää kyytiä.
Toivosta onkin paljon hyötyä silloin, kun pitää vain jaksaa, ja kun vaihtoehtoja ei ole. Toivo saa ihmisen sinnittelemään epämiellyttävissä olosuhteissa, ja yrittämään, vaikka on laitettu.
Esimerkiksi, eräässä tutkimuksessa luonteeltaan toiveikkuutteen taipuvaiset osallistujat pystyivät pitämään kättään kivuliaan kylmässä vedessä pidempään kuin sellaiset, joilla oli vähemmän alttiutta toivoon. Toiveikkailla miespuolisilla koehenkilöillä jopa kipukynnys tälle kylmäkäsittelylle oli korkeampi.
Ehkä samaan tapaan ne, jotka yliopistoissa jaksavat toivoa, jaksavat kerta toisensa jälkeen sietää rahoitushakemusten kylmäävää kyytiä.
Toisten tutkimusten mukaan toivo ennustaa opintosuoriutumista, jopa voimakkaammin kuin älykkyys, persoonallisuus, tai aiempi opintomenestys. Toivo on myös yhteydessä monenlaiseen hyvinvointiin, ja se voi suojata ihmismieltä kiperissä tilanteissa: tuoreen pitkittäistutkimuksen mukaan luonteeltaan toiveikkaat ihmiset kokivat vähemmän COVID-19 -pandemiaan liittyvää stressiä.
Yksi selitys toivon vaikutuksille voi löytyä siitä, että tutkimusten mukaan toivo on yhteydessä vähäisempään ahdistukseen, ja siihen liittyvän aivoalueen aktiivisuuteen.
Voi ajatella, että ihmisen pitkän kehityshistorian aikana tästä toivon ahdistusta vähentävästä vaikutuksesta on ollut hyötyä. Ihmisen elämä tällä planeetalla on pitkään ollut henkiinjäämistaistelua valtavia epätodennäköisyyksiä vastaan. Kun moni jaksaa tukalassa paikassa toivoa, joku aina tuurilla onnistuu.
Mielestäni toivosta on kuitenkin loppujen lopuksi hyötyä vain ennakoinnissa, ja silloin jos onnistuu. Kun hommat menevät mönkään, vaihtuu toivon hehku nopeasti kirveltävään pettymykseen. Toivomiseen kuluu myös paljon energiaa. Ehkä toivon hyvinvointia parantava voima edellyttääkin sitä, että tietää milloin toivosta on hyötyä, ja milloin se kannattaa heittää. Tai suunnata toivomisen energiat toisaalle.
Suomen hallitus on päätynyt leikkaamaan tutkimuksesta 35 miljoonaa euroa. Vaikka EU:n elvytyspaketti paikkaa menetystä tulevina vuosina, on tämä nipistys pysyvä. Leikkauksia on myös jo vanhastaan alla.
Jos väitöskirjatutkijat lasketaan mukaan, on eräiden arvioiden mukaan 70 prosenttia tutkimus- ja opetushenkilökunnasta yliopistoissa määräaikaisella sopimuksella töissä. Epävarmuus ja epätodennäköisyydet rahoituksen saamisessa vaikuttavat vuosi vuodelta kasvavan, ja tuntuu siltä, että samalla tutkijoilta alkaa hiipua toivon puhti.
Toivon sellaista tulevaisuutta Suomeen, jossa vuosi vuodelta useammilla olisi työssä varaa olla tulevaisuuden suhteen vaikkapa tyytyväinen, innoissaan tai varma.
Toivoisinkin, että toivon tarve suomalaisessa tutkimusmaailmassa, ja kaikilla muillakin epävarmuuden runnomilla aloilla radikaalisti vähenisi.
On niitä muitakin ennakoivia tunteita olemassa.
Toivon sellaista tulevaisuutta Suomeen, jossa vuosi vuodelta useammilla olisi työssä varaa olla tulevaisuuden suhteen vaikkapa tyytyväinen, innoissaan tai varma.
Toivomisen voisi sitten säästää lottoon, haaveiluun ja niihin kiperiin tai harvinaisiin paikkoihin, joissa sitä on alunperin tarvittu.
Katri Saarikivi
Kirjoittaja tutkii Helsingin yliopistossa toiminnanohjauksen, ällistyksen, uteliaisuuden ja empatian mekanismeja ja haluaa demokratisoida tieteellisen menetelmän.
Kolumnista voi keskustella 29.7. klo 23.00 saakka.