Kyy on ollut Suomessa aina vihattu. Timo Paasikunnas on jo lapsena vastustanut koulukiusaamista ja asettunut puolustamaan simputuksen kohteeksi joutuneita kavereita. Hänelle on luonnollista asettua heikommassa asemassa olevan puolelle.
– Pidän kyytä väärinymmärrettynä ja kiusattuna eläimenä.
Hämeenlinnassa Evolla entisen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL:n toimipisteen pihassa hän ottaa auton takakontista varrelliset saappaat ja puolimetrisen käärmekoukun, jonka avulla kyyn voi siirtää pihapiiristä turvalliseen paikkaan. Tänne ei tultu varsinaisesti käärmeiden takia vaan siksi, että Paasikunnas on vilistänyt lapsuutensa onnellisimmat vuodet tutkimusaseman tiluksilla.
Paluu nostattaa tunnemyrskyn, joka saa viisikymppisen miehen silmät kostumaan. Hän hymyilee katsoessaan tuttuja rakennuksia ja tummana päilyvää Kaitalammia.
– Ihmeellistä olla täällä. Samalla tosi tuttua ja outoa. Kaikki näyttää pienemmältä kuin silloin pikkuvesselinä, huokaisee Paasikunnas.
Vanha tutkimusasema on nykyään Evon Rauha. Sen omistaa yksityinen matkailuyritys. Evolle valtion maille kaavaillaan tiedekansallispuistoa, mutta yksityisten maat jäävät alueen ulkopuolelle.
Mutta se kyy. Tietysti täytyy katsoa löytyisikö tutuista nurkista luikertajaa.
– Keskikesän helteessä kyyn näkeminen on tuuripeliä. Ne lepäävät viileissä notkelmissa, sanoo käärmemies.
Marssimme kohti entisen tutkimusaseman hylättyjä lintuhäkkejä. Huoltomies oli nähnyt paahteisessa rinteessä kolme kyytä ruohoa leikatessaan.
Kyyn tappaminen on Korkeasaaren eläintarhassa matelijoiden hoitajana työskentelevän Timo Paasikunnaksen mielestä järjetöntä. Hänellä on kyyn suojelua ajava nettisivusto ja Facebook-sivu. Vuonna 2015 hän pisti pystyyn kansalaisaloitteen lajin rauhoittamiseksi luonnonsuojeluasetuksella. Se ei edennyt eduskuntaan.
– Suomi ei ollut vielä silloin valmis kyyn suojelemiseen. Nyt asenteet ovat parantuneet.
Paasikunnaksen mielestä kyy pitäisi rauhoittaa pihapiirin ulkopuolella. Moni käärme nuijitaan yhä kuoliaaksi metsäpoluilla kaukana ihmisten asumuksista.
Kyyn suojelijalle satelee vihaviestejä
Loviisassa sijaitseva kotitalo on uhattu polttaa. Lisäksi on uhottu, että Paasikunnaksen koirille heitetään myrkkylihapullia omalle pihalle.
– Etenkin kansalaisaloitteen aikaan prepaid-liittymistä soitettiin kännipuheluja. Tuli viestejä, että tiedämme kotisi ulko-oven olevan helposti syttyvää materiaalia.
Timo Paasikunnas ei inhoa kyyn vihaajia. Hän uskoo, että monella heistä on raskas vaihe elämässä ja kiukku on helppo purkaa inhottuun luontokappaleeseen.
– Moni käärmeiden vihaaja ei ole nähnyt koskaan kyytä - saatikka että tuntisi jonkun, jota käärme on purrut.
Isä hukkui tutkimuskierroksella
Tutkimusmestarina Evolla työskennellyt isä Yrjö Paasikunnas ei ollut biologi, hän oli työssään itseoppinut.
Äiti Viivi Paasikunnas teki laitosemäntänä tutkimusasemalla ruokaa riistatutkijoille. Perheen kaksi tytärtä Tiina ja Hanna-Liisa saivat pikkuveljen maaliskuussa 1967, kun kuopus Timo syntyi. Viivi oli silloin lähes viisikymppinen. Isä Yrjö oli viitisentoista vuotta vaimoaan nuorempi.
Joidenkin vuosien kuluttua perheen elämä rysähti rikki.
Kalojen kutua tutkinut Yrjö Paasikunnas oli tavanomaisella tutkimuskierroksella Evon metsälammilla keväällä 1976. Tällä reissulla hän hukkui. 9-vuotiaalle Timolle tultiin kouluun kertomaan isän kuolemasta.
– Saattoi olla, että sen tuli sanomaan isän kollega Heikki Koivunen tutkimusasemalta. Muistikuvani tapahtuneesta katkesivat siihen hetkeen.
Ruumista ei heti löydetty. Tiedettiin reitti, jota Yrjö Paasikunnas oli tutkimuskierroksellaan kulkenut. Naarauksissa ei löytynyt mitään ensimmäisestä tai toisesta lammesta. Ruumis löytyi vasta myöhemmin kolmannesta metsälammesta.
– Isä oli pudonnut jäihin virtapaikassa. Virta veti jään alle.
Äiti Viivi muutti lasten kanssa Evolta lähes heti Hämeenlinnaan Kankaisille omakotitaloon. Sieltä perhe vaihtoi lähemmäksi kaupunkia rivitaloon. Äiti ja poika sulkivat onnettomuuden mielestään.
– Sen jälkeen isästä ei puhuttu kotona enää koskaan.
Isä oli luontosankari ja esikuva
Myös pienpetoja ja kanahaukkoja tutkinut Yrjö-isä oli hyvä ystävä Ilkka Koiviston kanssa. Miehet aloittivat yhdessä valkohäntäpeurojen pantaseurannan Suomessa.
– Arvostetut vanhan linjan biologit ja tutkijat, kuten Matti Helminen ja Ilkka Koivisto, ovat sanoneet minulle, että on hienoa nähdä Yrjön pojan jatkavan luonnonsuojelutyötä.
Tämän kertominen herkistää Timo Paasikunnasta. Ajatus isän työn jatkamisesta motivoi häntä jatkamaan kyyn suojelua.
Kuivasta heinikosta entisten lintuhäkkien vierestä ei kuulu kahahtelua. Sahanteräkuviosta ei näy vilahdustakaan. Mutta jutustelu pulppuaa muistoja isästä, joka teki tällä lintutarhalla teeritutkimusta.
Isä oli kauan mielestä kokonaan poissa.
Muistikuvia alkoi putkahdella esille parinkymmenen vuoden kuluttua tämän kuolemasta. Isä oli pikkupojalle luontosankari ja esikuva.
– Isän kuoltua aloin kasaamaan sisälleni asioita vähän kuin maatuskanukkeen. Suljin pahoja asioita edellisen pahan asian sisälle. Suurin oli isän kuolema. Lopuksi sisälläni oli iso möykky.
Pala suklaata aukaisi muistot
Mielen lokerot Timo Paasikunnas sai auki viisikymppisenä. Ajan lisäksi auttoi terapia.
– Viitisen vuotta sitten otin palan Fazerin sinistä suklaata. Yhtäkkiä mieleen tuli teeret ja synkähkö kylmä koppi. Muistin, että olin 7-vuotiaana isän mukana Evolla tutkimassa teeren soidinta.
Poika ja isä lähtivät kylmälle suolle kyttäyskopille yöllä kahden maissa. Pientä poikaa alkoi aamuyöllä väsyttää, mutta isällä oli eväänä suklaata.
– Suklaan maku tuo hyvän mielen ja muistot isästä.
Paasikunnas ei enää syö maitosuklaata, hän on ollut vegaani viitisen vuotta.
Muistoja herättää myös syksyinen hiekkatie, joka on aamulla kylmän yön jälkeen pinnasta jäässä.
– Oli sellainen rapsakka hiekkatie, kuin olimme jänismetsällä isän kanssa. Kuulin Rita-koiran ajohaukun ja isä losautti metsäjäniksen tarkalla osumalla metsätielle.
Matelijat kiinnostivat Paasikunnasta jo poikana ja muistoihin kuuluu myös kyy. Evon tutkimusaseman lähettyvillä lojui kyljellään muutamia betonisia tierumpuja.
– Isä laittoi yhteen sellaiseen kyyn minulle tutkittavaksi. Joskus siellä oli sisiliskojakin. Sumuttelin niitä kukkasumutuspullolla. Hetken kuluttua isä vapautti ne.
"Alkoholistihan minä parikymppisenä olin"
Roolimalli isän kuoleman jälkeen oli isän veli Leksa, joka oli sähkömies. Hänen jalanjäljillään Timo Paasikunnas opiskeli ammattikoulussa sähköasentajaksi 1980-luvun puolivälissä.
Parikymppisenä Paasikunnas työskenteli Hämeenlinnassa energialaitoksella pylväsasentajana. Ensimmäinen oma lemmikki oli punakorvakilpikonna, mutta pian kotona luikerteli kalkkarokäärmeitä ja tiikeripythoneita.
– Kävin Hämeenlinnan päiväkodeissa ja kouluissa kertomassa käärmeistä. Minut ja Amanda-python tunnettiin hyvin.
Leipätyö sähköasentajana energialaitoksella jatkui parikymmentä vuotta. Nuori mies rellesti viikonloput ja osan arki-illoista baareissa.
– Siihen aikaan krapulassa töihin tulo oli ylpeilyn aihe. Käsittämätöntä, että pystyin edes pitämään työpaikkani.
Hän puhui syksyllä 2020 Big Brotherissa muille kilpailijoille paljon näistä ajoista.
– Silloin viimeistään tajusin, että alkoholistihan minä parikymppisenä olin.
Kotona enemmän käärmeitä kuin Korkeasaaressa
Huikan ottaminen jäi, kun Paasikunnas alkoi matkustella maailmalla käärmeiden perässä. Ulkomailla hän tapasi useita huippututkijoita ja imi tietoa. Hän on lukenut lähes kaiken matelijoista julkaistun kirjallisuuden.
Paasikunnas on laskenut perhosia ympäristökeskukselle. Hän on ollut sudenkorentojen suojelutoimikunnassa ja monessa asiantuntijaryhmässä kansainvälisessä luonnonsuojeluliitossa IUCN:ssä.
Usean vuoden ajan mies yritti keksiä konstin päästä töihin Korkeasaareen Helsinkiin ilman biologin tai eläintenhoitajan koulutusta. Ovi eläintarhaan työharjoittelijaksi aukesi työvoimatoimiston tuella.
Unelmien työpaikka löytyi lopullisesti tavallaan sähköjohdot kourassa. Sähköasentajana Paasikunnas oli perehtynyt terraarioiden valaistukseen ja ilmastointiin. Työharjoittelussa hän pääsi mukaan suunnittelemaan Korkeasaareen vaihtolämpöisten eläinten Africasia-taloa.
– Silloin eläintarhat olivat melko hukassa matelijoiden kasvatuksessa. Usein terraarioissa oli purupohja ja punainen lämpölamppu. Halusin luoda eläimille oikeanlaiset elinolosuhteet.
Kuuntele osa haastattelusta tästä:
Kokemusta ja tietoa matelijoiden hoidosta oli enemmän kuin muilla eläintarhan työntekijöillä. Paasikunnas oli rakentanut kotiinsa suuria terraarioita, jotka hän varusti kullekin eläinlajille sopivaksi. Vedessä viihtyvillä oli isot vesialtaat ja kunnolla tilaa nousta kuivalle maalle.
Elokuussa 1999 hän nappasi vakituisen työpaikan matelijoiden hoitajana.
– Siihen mennessä minulla oli ollut kotona jo paljon monipuolisempi kokoelma käärmeitä kuin Korkeasaaressa oli.
Työpäivinä hänen valtakuntaansa on Africasia-talo, joka avattiin yleisölle toukokuussa 2002. Korkeasaaressa syttyi työpaikkaromanssi, kun hän rakastui toiseen eläintenhoitajaan. Avoliitto päättyi muutama vuosi sitten.
Kyy on uskomaton selviytyjä
Nyt Timo Paasikunnas asuu kahden koiran ja useiden käärmeiden kanssa entisessä juustolassa Loviisassa. Hän sanoo, että se on käärmeiden vanhainkoti. Moni keskustayksiöön isoksi kasvanut kolmimetrinen jättiläiskäärme on saanut talosta oman huoneen.
Vanhassa rakennuksessa on mukavuuksia lähinnä eläimillä. Talon isäntä on mistään tinkimättä järjestänyt jokaiselle sopivan asuinympäristön.
Itse hän asuu ilman vesivessaa ja hakee veden ämpärillä. Paasikunnas kytki vesivaraajan ja pumpun pois käytöstä, kun avovaimo muutti pois.
Kotimainen kyy on saanut voimallisen puolustajan, sillä Timo Paasikunnas on yksi maailman matelijapiirien isoimmista nimistä.
Hänelle kyy on sankari. Uskomaton selviytyjä.
Lämpimissä maissa vaihtolämpöisten eläinten arki on ruusuilla tanssimista suomalaisen kyyn elämään verrattuna, perustelee Paasikunnas.
– On aina lämmin ja sapuskaa ympärillä, mutta autapa armias suomalaista kyytä, kun sää syyskuussa kylmenee. Silloin on vaan selvittävä jollain konstilla seuraavaan kevääseen asti.