”Teidän porukka on kuulemma uupuneita, mutta tehän näytätte nauravan koko ajan”, ihmetteli tanssittajani ison kuntoutuskeskuksen parketilla. Takavuosina isommissa kuntoutuskeskuksissa saatettiin laittaa iltaisin tanssiksi; ja samalla tutustuttiin muihin kuntoutuskurssilaisiin.
Tuo meidän pieni nauravainen ryhmämme muodostui tiiviiksi porukaksi isoista ikäeroista, erilaisista työtaustoista ja kovistakin elämänkohtaloista huolimatta. Tai ehkä juuri siksi.
Meitä yhdisti työelämässä koettu uupumus, johon sekoittui väistämättä myös henkilökohtaisia murheita. Masennuksia, ahdistuksia, syvää väsymystä. Näitä selitin tuki- ja liikuntaelinvaivojen ryhmässä kuntoutuvalle siinä foxin lomassa. Mies kuunteli ja tokaisi: ”Tuollaistahan meilläkin on, mutta me sanotaan, että selkä on kipeä!”
Masennus on noussut suomalaisiin kahvipöytäkeskusteluihin vasta reilut parikymmentä vuotta sitten. Sitä ennen julkisesti saattoi tunnustaa vain työuupumuksen. Työssä uupuivat ahkerat ja tunnolliset – siis kunnon kansalaiset. Työuupumus oireilee usein masennuksena, mutta kaikki masennus ei suinkaan ole työuupumusta.
On jännää, miten suomalaisten käsitykset yhdestä kansantaudistamme ovat muuttuneet. Kulttuurihistorian tutkija Annastiina Mäkilä sanoo, että vielä 1980–90-luvuilla masennusta ei nähty arjessa sairautena.
Masennuksesta tuli yksilön ongelma, ja parannuskeinoa haettiin vain yksilöstä.
Elämän vaikeat koettelemukset veivät mielen syvään alhoon, mutta Mäkilän tutkimissa kirjoituskilpakertomuksissa ihmiset mielsivät sellaisen kuuluvan elämänkulkuun.
Helsingin Sanomien haastattelussa Annastiina Mäkilä arvioi muutoksen tapahtuneen, kun lääketieteilijät löysivät aivojen serotoniinivajeen masennusoireiden taustalta. Siihen löytyi 1980-luvulla uusia lääkkeitä, ja masennusta alettiin hoitaa aktiivisesti. Mäkilä näkee tässä suuren ajattelutavan muutoksen: masennuksesta tuli yksilön ongelma, ja parannuskeinoa haettiin vain yksilöstä.
Muistan hyvin tuon ajattelutavan suuren murroksen, ja terveystoimittajana olen ollut osaltani sitä aiheuttamassa. Tuntui upealta tehdä juttuja tieteen edistysaskelista! Vihdoinkin masentuneita ihmisiä pystyttiin auttamaan tehokkaasti. Lääkärit kirjoittivat yhtä innokkaina reseptejä, ja potilasjärjestöissä lääkehoitoa suorastaan vaadittiin. Aivojen kuvantamistutkimukset auttoivat monien uusien lääkeaineiden kehittelyssä. (https://www.ts.fi/teemat/1074245528/Masennuksen+paikka+aivoissa+tarkentuu)
Kun tarjolla oli hoitoa, ja masennukselle saatiin biologinen selitysmalli, ihmisten oli helpompi puhua sairaudestaan julkisesti. Se ei ollut enää ihmisen omaa syytä tai merkinnyt elämänhallinnan puutetta, vaan ikään kuin puhdas kemiallinen tapahtuma.
Joku voi jo pitää tavallista suruakin masennuksena, joka vaatii lääkitystä
Onkin mielenkiintoista kuulla, miten tuo omasta mielestäni iso, tervetullut muutos näyttäytyy nykyajan tutkijoille kielteisenä ilmiönä. Vaikka Annastiina Mäkilä pitää oireiden tunnistamista ja kehittyviä hoitoja myönteisinä muutoksina, vaarana on jatkuvan iloisuuden ja tehokkuuden vaatimus.
Joku voi jo pitää tavallista suruakin masennuksena, joka vaatii lääkitystä. Viime talvena uudistetuissa depression Käypä hoito -suosituksessa painotetaan erotusdiagnostiikkaa. Eli sitä, ettei kaikkia oireita pidä automaattisesti tulkita masennukseksi. Samalla kuitenkin muistutetaan, että uusiutuva masennus on ehdottomasti hoitoa vaativa tila.
Minä siellä kuntoutuskeskuksen tanssilattialla puolestani kysyin kaverilta, miksi heidän palo- ja pelastustoimen porukassaan uupumus tai masennus pitää piilottaa selkävaivaksi. ”Meillä ei kuulu olla heikko, urakehitys tyssää siihen”, mies vastasi epäröimättä.
Ulla Järvi
Kirjoittaja uskoo, että koettelemuksissa apua saanut ihminen oppii selviytymistaitoja, jotka vahvistavat itseluottamusta, eivät murenna sitä.
Kolumnista voi keskustella 2.7. klo 23:00 asti.