– Emme ole chavistoja, emme ole kommunisteja, eteläamerikkalaisessa Perun presidentinvaaleissa täpärän vaalivoiton saanut vasemmistolainen Pedro Castillo vakuutteli kesäkuussa.
Venezuelan esimerkistä on tullut mörkö, eivätkä vasemmistopoliitikot halua julistautua edesmenneen sosialistipresidentin Hugo Chávezin oppipojiksi.
– Emme aio ottaa omaisuutta keneltäkään, se on valhetta, olemme demokraatteja, kunnioitamme hyvää hallintoa, Perun instituutioita ja perustuslakia, Castillo lupasi.
Entinen opettaja ja ammattiyhdistysaktivisti on ajanut perustuslakiin muutosta, joka takaisi valtiolle suuremman osuuden kaivosteollisuuden voitoista.
Peru on kärsinyt pahoin koronapandemiasta: väkilukuun suhteutettuna siellä on ollut eniten koronakuolemia Latinalaisessa Amerikassa.
Peru on yksi esimerkki Latinalaisessa Amerikassa meneillään olevista poliittisista kamppailuista.
Poliittisesti alue vaikuttaa vielä etsivän suuntaa niin sanotun vaaleanpunaisen aallon taittumisen ja sitä seuranneen oikeistokäänteen jälkeen.
Latinalaisen Amerikan politiikkaan ja talouteen perehtynyt professori Jeffery Webber Yorkin yliopistosta Torontosta sanoo, että on liian aikaista sanoa, onko aalto kääntynyt Latinalaisessa Amerikassa.
– Se, mitä tapahtuu, on ilmentymä keskustavasemmistolaisen vaaleanpunaisen aallon hiipumisesta ja oikeiston sille esittämän vastauksen syvästä tyhjyydestä, Webber sanoo.
– Se on pikemminkin tyhjiö kuin johtajuuden vaihdos.
Koronapandemia on iskenyt pahoin Latinalaiseen Amerikkaan. Reutersin laskelmien mukaan koronavirus on vaatinut Latinalaisessa Amerikassa ja Karibianmerellä noin 1,3 miljoonaa kuolonuhria. Pandemian pelätään tekevän tyhjäksi 20 vuoden aikaiset edistysaskeleet köyhyyden vähentämisessä.
Uusi sosiaalisten protestien aalto alkoi Latinalaisessa Amerikassa kuitenkin jo vuonna 2019.
– Latinalainen Amerikka oli syvässä laskusuhdanteessa jo ennen pandemiaa, professori Webber korostaa.
Sotilasvallankaappausten pitkä varjo
Jännitteet Perussa ovat kiristyneet, kun vaalit niukasti hävinnyt oikeistolainen Keiko Fujimori on turvautunut Donald Trumpin pelikirjaan ja syyttää vaalitappionsa johtuneen vaalivilpistä.
Fujimoria uhkaa korruptio-oikeudenkäynti, jos hän ei pääse presidentiksi. Hänen isänsä, entinen presidentti Alberto Fujimori, on vankilassa äärivasemmistolaista Loistava polku -sissijärjestöä vastaan käydyn taistelun aikaisista ihmisoikeusrikoksista.
Keiko Fujimorin puolesta marssivat myös eläköityneet sotilaat.
– Pelkurimaiset kommunistit pitää jättää maan ulkopuolelle. Emme halua heitä tänne, eläkkeellä oleva amiraali Jorge Montoya sanoi uutistoimisto Reutersille.
Asevoimien väliintulolla on hyytävä historia Latinalaisen Amerikan politiikassa.
Alueen demokraattinen vakaus tuntui kohentuvan 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Talous kasvoi, kun Kiinan markkinat vetivät Latinalaisen Amerikan tuotteita ja kansalaisten elämänlaatu koheni.
Kun talouskasvu hidastuu ja poliittinen epävakaus lisääntyy, kasvaa alueen johtajien houkutus käyttää armeijaa poliittisena välineenä.
– Nyt kun talous hidastuu ja muut maailman alueet vievät Euroopan johtajien ja Yhdysvaltain huomion, näemme Latinalaisessa Amerikassa käänteen itsevaltaisempiin johtajiin, Latinalaisen Amerikan tutkimuksen professori Kristina Mani Oberlin Collegesta Ohiosta sanoo.
Mani on perehtynyt asevoimien ja siviilien suhteisiin Latinalaisessa Amerikassa.
Poliitikot pönkittävät valtaansa asevoimien tuella
Yksi esimerkki ilmiöstä on keskiamerikkalainen El Salvador. Siellä presidentti Nayib Bukele on käyttänyt armeijaa ikään kuin henkilökohtaisena kaartinaan vastakkainasettelussa kongressin kanssa.
– Hän on tosiaan käyttänyt armeijaa valtansa ja legitimiteettinsä symbolina, Kristina Mani sanoo.
Keski-Amerikan valtioita painaa köyhyys ja rikollisuus.
Yhdysvallat sekaantui 1970- ja 1980-luvuilla Keski-Amerikan pienten valtioiden politiikkaan, horjutti sandinisti-liikettä Nicaraguassa ja tuki kovaotteisia oikeistolaisia asevoimia vasemmistolaisia sissiliikkeitä vastaan Guatemalassa ja El Salvadorissa.
– Yhdysvaltain etelärajan maahanmuutto tulee pääosin Keski-Amerikan maista, jotka kärsivät suurta hävitystä sissiliikkeiden vastaisissa sodissa. Toisin sanoin siitä ajanjaksosta ei ole koskaan toivuttu, professori Webber huomauttaa.
Latinalaisessa Amerikassa on myös muita johtajia, jotka ovat haastettuina tai protestien aikana lähettäneet armeijan kaduille ensi kertaa sitten autoritaarisen hallinnon, Kristina Mani kertoo.
Näin on tapahtunut esimerkiksi Chilen mielenosoituksissa kahden viime vuoden aikana. Myös Kolumbian mielenosoituksissa turvallisuusjoukkojen toimet ovat olleet kovaotteisia.
– On hyvin dokumentoitu, että armeija on käyttänyt kovia panoksia lähietäisyydeltä ja summittaisesti, Kristina Mani sanoo.
Hän muistuttaa, että Latinalainen Amerikka ei ole yksin siinä, että poliittiseen epävakauteen reagoidaan militarisoituneella otteella. Kysymys on ollut esillä Yhdysvalloissakin, jossa poliisi on ottanut mallia ja aseistusta asevoimilta.
Pitkittyneessä poliittisessa ja taloudellisessa kriisissä olevassa Venezuelassa presidentti Nicolás Maduron hallinto nojaa asevoimien tukeen.
Maduro on pitkälti antanut asevoimien komentajalle laajan toimivallan maan talouden hoitamiseen: ruoan jakelusta satamien hallinnointiin ja valuutanvaihdon kontrolliin. Armeijan johto toimii hänen talousjohtajinaan.
Koronapandemia toi armeijalle tehtäviä
Armeijan roolia on Latinalaisessa Amerikassa kasvattanut myös koronapandemia. Asevoimia on käytetty koronasulkujen ja karanteenien valvontaan.
– Joissain tapauksissa asevoimat pidättivät kaduilla siviilejä, jotka eivät noudattaneet sääntöjä, Kristina Mani kertoo. Näin on tapahtunut Keski-Amerikan maissa ja Andien maissa kuten Perussa. Vaarana on, että siitä tulee yleinen tapa.
Asevoimien sekaantumisella politiikkaan on pitkä perinne. Latinalaisen Amerikan valtiot itsenäistymistä seuranneella kaudella oli paljon konflikteja ja myllerrystä. Monissa maissa sotilaalliset instituutiot kehittyivät nopeammin ja johdonmukaisemmin kuin valtio.
– Armeija on tavallaan aina poliittisella näyttämöllä, Kristina Mani sanoo.
Asevoimat näyttelivät useissa maissa merkittävää roolia taloudessa. Esimerkiksi Brasiliassa ja Argentiinassa 1930–50-luvuilla asevoimat kehittivät tärkeitä teollisuudenaloja kuten terästeollisuutta, laivanrakennusta, lentokoneteollisuutta ja öljyntuotantoa.
Ensimmäinen suuri kuriinpano ja autoritaarinen kausi nähtiin 1930-luvulla yleismaailmallisen talouslaman aikaan.
Esimerkiksi Chilessä ja Uruguayssa löytyi maltillinen polku hallita yhteiskunnan muutosta, kun taas El Salvadorissa ja Brasiliassa nähtiin autoritaarinen kurinpalautus nähdään. Toisaalta alueella nousi populistijohtajia kuten Argentiinan Juan Perón, joka myös nousi armeijan riveistä.
Kylmän sodan alettua Yhdysvallat etsi, mikä olisi alueella luotettavin instituutio taistelemaan kommunismia vastaan.
– Se instituutio oli useimmissa tapauksissa asevoimat, Kristina Mani kertoo.
Kuuban vallankumous (1953–59) nostatti myös huolta alueen asevoimissa. Aluksi armeijat tekivät lyhyitä väliintuloja ja sallivat sen jälkeen vaalit, mutta 1970-luvulle tultaessa se malli on lopussa.
Chilen sotilasvallankaappauksessa vuonna 1973 kenraali Augusto Pinochet syrjäytti vaaleilla valitun vasemmistopresidentin Salvador Allenden. Vuonna 1976 sotilasjuntta syrjäytti presidentti Isabel Perónin Argentiinassa. Nämä diktatuurit kestivät pitkään.
Kaikki alueen sotilasvallankaappaukset eivät olleet oikeistolaisia.
– Perussa ottivat vallan asevoimat, jotka olivat kiinnostuneet maauudistuksesta ja uudelleenjaosta. Se ei tarkoita, etteivätkö ne myös olisi sulkeneet poliittista järjestelmää joksikin aikaa, Kristina Mani sanoo.
Pitkä matka takaisin demokratiaan
1980-luvulla maat alkoivat demokratisoitua. Taloudellisesti tämä oli vaikeaa aikaa Latinalaisessa Amerikassa: 80-lukua on kutsuttua menetetyksi vuosikymmeneksi.
– Monissa tapauksissa siirtymä demokratiaan tapahtui sopimuksella, jossa asevoimilla oli yhä riittävästi auktoriteettia ja legitimiteettiä muotoilla oma ulospääsynsä, professori Kristina Mani kertoo.
Esimerkiksi Brasiliassa siirtymä vei monia vuosia ja armeija kykeni säilyttämään tärkeitä etuoikeuksia ja itsehallintoa.
Chilessä diktaattori Augusto Pinochet luopui presidentin tehtävistä, mutta siirtymää ja sen jälkeistä poliittista elämää sääteli diktatuurin aikana kirjoitettu perustuslaki. Pinochet pysyi armeijan komentajana monia vuosia demokraattisena aikana.
Vasta nyt, vuonna 2019 puhjenneiden laajamittaisten mielenilmausten jälkeen, Chilessä kirjoitetaan uutta perustuslakia.
Toisaalta Argentiinassa sotilashallinto romahti, koska se oli menettänyt legitimiteettinsä, oikeutuksensa kansan silmissä: se oli hävinnyt sodan ja aiheuttanut laajaa hävitystä taloudessa.
Kristina Mani ei pidä paluuta sotilasdiktatuurien aikaan todennäköisenä.
– On hyvin epätodennäköistä, että asevoimat ottaisivat vallan. Niiden ei enää tarvitse tehdä sitä, niillä on monia rooleja ja ne ovat hyvin kiireisiä, Kristina Mani arvioi.
– Suurempi huolenaihe on, että asevoimia käytetään poliittisiin, symbolisiin tekoihin tai poliittiseen manipulaatioon.
Poliitikoilla on houkutus hyödyntää asevoimien arvovaltaa, koska kansalaisten silmissä armeija usein nauttii suurempaa luottamusta kuin poliittinen eliitti.
– Se on merkki poliittisten johtajien ja poliittisen luokan laskevasta legitimiteetistä, professori Kristina Mani Oberlin Collegesta Ohiosta sanoo.
Vasemmiston matalasuhdanne
Kylmän sodan sotilasdiktatuurit jättivät syvät arvet alueen maihin, kun ne 80-luvulla palasivat demokratiaan.
– Noita demokratioita rajoitti se tosiasia, että niin suuri osa entisestä sosiaalisesta infrastruktuurista oli tuhottu, mukaan lukien monet sosiaalisten liikkeiden johtajista, professori Jeffery Webber sanoo.
Esimerkiksi Argentiinan Likaisessa sodassa "katosi" eli tosiasiassa murhattiin 30 000 ihmistä, joukossa vasemmistolaisia, ammattiliittoaktivisteja, maatyöläisten järjestöjen aktivisteja, ihmisoikeus- ja naisasiajärjestöjen jäseniä.
Vasemmisto oli siis 1990-luvulla pahasti kanveesissa – osittain siihen vaikutti myös Neuvostoliiton romahdus.
Kommunistien johtama Kuuba joutui suuren liittolaisensa menetyksen takia syvään talouskriisiin, mutta vasemmistolaisuus oli muutenkin vastatuulessa.
– Vielä 1960-luvulla keskiverto 20-vuotias vasemmistolainen saattoi ajatella, että sosialismi ei ollut vain väistämätön vaan mahdollinen jo hänen omana elinaikanaan, Jeffery Webber kuvailee.
– Samanlaisella 20-vuotiaalla ei 90-luvun alussa ollut mitään noita odotuksia. Talouden uusliberaalille uudelleenjärjestelylle ei näkynyt vaihtoehtoja.
Uusliberalistinen talouspolitiikka iski myös perinteisen vasemmiston luokkapohjaan: Valtionyhtiöiden ja julkisen sektorin työväki oli hyvin järjestäytynyttä, ja yksityistäminen karsi juuri näitä työpaikkoja. Epävirallinen talous kasvoi, eikä sen työvoimalla ole työehtosopimuksia ja ammattiliittoja.
Uusliberalismin kriisi
1980- ja 1990-lukujen uusliberaali ylivalta – joka vannoi yksityistämisen, sääntelyn purkamisen, markkinoiden vapauttamisen nimeen – alkoi horjua 2000-luvun vaihteessa, kun Latinalaista Amerikkaa koetteli jyrkkä taantuma.
Vuodet 1998–2002 olivat pahimmat sitten 80-luvun talouskriisin. Erityisen raju talousromahdus koettiin Argentiinassa vuonna 2001. Ahdingossa työttömiksi jääneet työläiset ja säästönsä menettänyt keskiluokka löysivät toisensa.
Samaan aikaan virisi sosiaalista liikehdintää, joka haastoi uusliberaalia talouspolitiikkaa.
– Vanhojen luokkapohjaisten järjestöjen, ammattiliittojen ja erilaisten maatyöläisten yhdistysten aktivistit alkoivat keksiä uusia tapoja protestoida uudessa tilanteessa, epävirallisen talouden, juuriltaan revittyjen maatyöläisten ja megakaupunkien oloissa, Webber kertoo.
Opettelu vei aikaa. Venezuelassa nähtiin 80-luvun lopulla Caracazo-mellakoita, 90-luvulla Meksikossa Chiapasissa nousi zapatisti-liike ja Brasialiassa vaikutti maattomien liike.
Argentiinassa työttömäksi jääneet työläiset alkoivat tukkia teitä, kun lakkoilu ei ollut enää vaihtoehto. Tästä käytetään nimeä piquetero.
Boliviassa keskeinen kipinä oli veden yksityistäminen vuonna 2000 Cochabamban alueella. Se johti laajamittaiseen kapinointiin.
Sosiaaliset liikkeet loivat pohjaa erilaisten vasemmistopuolueiden vaalivoitoille.
Kun 1990-luvun lopulla Etelä-Amerikkaa hallitsivat lähes täysin oikeistolaiset ja keskustaoikeistolaiset hallitukset, vuoteen 2006 mennessä maanosaa hallitsivat lähes täysin keskustavasemmistolaiksi tai vasemmistolaisiksi itseään kutsuvat hallitukset.
Vaaleanpunainen aalto nousee
Ensimmäinen askel oli Hugo Chávezin voitto vuoden 1999 presidentinvaaleissa Venezuelassa.
– Hugo Chávez ei noussut virkaansa näyttävän sosiaalisen liikkeen aallonharjalla vaan pikemminkin noiden liikkeiden korvikkeena, maltillisena vasemmistopopulistina, Webber kertoo.
Venezuelan poliittinen prosessi radikalisoitui vuosina 2002–2003. Syynä oli se, että Venezuelan eliitti reagoi Chávezin valtaannousuun hyvin raivokkaasti. Chávezia yritettiin kaataa vallankaappausyrityksessä vuonna 2002 ja öljyntuotannoin sululla vuonna 2003.
– Mobilisaatio Chávezin puolustamiseksi alkoi työntää hallintoa radikaalimpaan suuntaan, Webber sanoo. Chávez alkoi puhua 21. vuosisadan sosialismista.
Chávezin valtaannousua seurasivat muun muassa Luiz Inácio Lula da Silvan vaalivoitto Brasiliassa 2002, Argentiinassa Néstor Kirchner nousi valtaan vuonna 2003 ja Evo Morales Boliviassa vuonna 2006.
Ilmiötä alettiin kutsua vaaleanpunaiseksi aalloksi.
Brasilian työväenpuolue edusti maltillista linjaa
Brasilian työväenpuolueen PT:n (Partido dos Trabalhadores) juuret olivat hyvin militanteissa autotyöläisten lakoissa 1970-luvun lopulla. Vuonna 2002 kyseessä oli jo Lulan neljäs yritys presidentinvaaleissa.
– Hänen voittonsa perustui merkittäviin kompromisseihin puolueen vanhasta ohjelmasta, Jeffery Webber sanoo.
Siten PT:n hallinto oli hyvin maltillinen.
Vaaleanpunaisen aallon maltilliseen siipeen voidaan laskea myös Uruguayan Frente Amplio eli Laaja rintama ja Chileä vuosina 1990–2010 hallinnut Concertación-koalitio.
Boliviassa Evo Morales oli maan ensimmäinen alkuperäiskansan edustaja presidenttinä. Boliviassa enemmistö väestöstä kuuluu alkuperäiskansoihin, mutta niiden riveistä ei ollut koskaan aiemmin noussut presidenttiä.
– Kun Morales nousi virkaan vuonna 2006, sitä voi verrata siihen, kun Nelson Mandela tuli valtaan Etelä-Afrikassa apartheidin loputtua, Webber kuvailee.
Raaka-ainebuumi siivitti vasemmistohallintoja
Vaaleanpunaisen aallon hallinnot nousivat valtaan nopeasti teollistuvan Kiinan aiheuttaman raaka-ainebuumin oloissa.
– Etelä-Amerikan tärkein kauppakumppani ei ollut enää Yhdysvallat kuin se oli ollut useita vuosikymmeniä, se oli nyt Itä-Aasia, Webber sanoo.
Meksiko, Keski-Amerikka ja Karibia sen sijaan olivat vielä hyvin pitkälti kytkeytyneet ja integroituneet Yhdysvaltain markkinoihin.
Kiinan markkinat antoivat Etelä-Amerikan valtioille liikkumatilaa suhteessa Yhdysvaltoihin, mutta raaka-aineet olivat epävarma pohja talouden kehitykselle.
Toisaalta raaka-aineiden korkeat hinnat antoivat vasemmistolaisille ja keskustavasemmistolaisille hallituksille mahdollisuuden tehdä kompromissin kannattajiensa ja kansallisten sekä kansainvälisten pääomapiirien kesken.
– Vallassa nämä hallinnot kykenivät jonkin aikaa vastaamaan sosiaalisten liikkeiden välittömiin vaatimuksiin. Samaan aikaan niiden ei ollut pakko ryhtyä vakavaan vastakkainasetteluun yksityisen pääoman kanssa, professori Webber sanoo.
Vuosina 2003–2011 nämä hallitukset onnistuivat vähentämään köyhyyttä ja jossain määrin pienentämään tuloeroja.
– Jos katsoo varallisuuseroja, joita Gini-kerroin ei kuvaa, jotkin noista saavutuksista olivat vähemmän dramaattisia, Webber huomauttaa.
Elinolot kohentuivat myös oikeiston hallitsemissa Kolumbiassa ja Perussa.
Raaka-ainebuumilla oli petollinen puoli
Toisaalta vasemmistohallitukset eivät ryhtyneet toimiin talouksiensa irrottamiseksi raaka-aineriippuvuudesta. Itse asiassa riippuvuus jopa kasvoi.
– Brasiliassa teollisen tuotannon osuus taloudesta väheni ja soijan ja öljyn ja kaivannaismineraalien osuus kasvoi. Samoin kävi Argentiinassa ja Boliviassa, Webber kertoo.
Se merkitsi, että nämä hallinnot olivat haavoittuvaisia raaka-aineiden hintojen laskulle. Se tapahtui vuoden 2008 globaalin talouskriisin jälkimainingeissa, kun Kiinan talouskasvu hidastui vuoden 2011 paikkeilla.
– Noina hetkinä nämä keskustavasemmistolaiset hallitukset joutuivat kasvotusten vakavampien luokkakysymysten kanssa, joita ne eivät enää voineet välttää, Webber kuvailee.
– Kuka maksaa kriisin laskun laskevien tulojen oloissa? Siirtääkö sen eliitille vai köyhille, näiden hallintojen sosiaaliselle perustalle?
Kuvaavaa on Brasiliassa Lulan seuraajan Dilma Rousseffin tekemä ratkaisu. Hän kampanjoi vaaleissa vasemmistolaisella ohjelmalla mutta alkoi vaalivoiton jälkeen toteuttaa sijoittajien toivomaa kulukuria.
Se söi yhdessä korruptiosyytösten kanssa hänen hallintonsa kannatusta hetkellä, jolloin oikeistovoimat ryhtyivät eräänlaiseen parlamentaariseen vallankaappaukseen.
– Jos vaaleanpunainen aalto olisi kyennyt menemään pidemmälle sosiaalisissa uudistuksissaan, he olisivat voineet vastata globaalin kapitalismin luomaan kriisiin tavalla, joka olisi sopinut paremmin yhteen heidän sosiaalisen perustansa kanssa eikä olisi antanut etulyöntiasemaa oikeistolle, Jeffery Webber sanoo.
Vasemmistohallinnot olivat myös monissa tapauksissa erkaantuneet niistä sosiaalisista liikkeistä, joiden tuella ne olivat alun perin nousseet valtaan.
Boliviassa sosiaaliset liikkeet olivat vahvoja ja Evo Morales nosti hallintoonsa ammattiliittolaisia, alkuperäiskansojen edustajia, maatyöläisjärjestöjen johtajia.
– Liikkeet itse lamaantuivat, kun nämä ihmiset nostettiin ministeriasemiin, Webber sanoo.
– Toimijuus siirtyi hallitukselle.
Sosiaalisista liikkeistä tuli riippuvaisia valtion rahoituksesta ja suhteesta hallitukseen. Webberin mukaan samoin kävi ammattiliitoille Brasiliassa Lulan työväenpuolueen vuosina.
– Kun oikeisto aggressiivisesti mursi pohjaa työväenpuolueen alta Brasiliassa vuonna 2016 ja Evo Moralesin hallinnolta vuonna 2019 Boliviassa, molemmissa tapauksissa hallitus ei tuntunut innokkaalta mobilisoimaan väkeä kaduille, Webber sanoo.
Veronkorotukset antoivat kipinän protesteille
– Oikeistolla ei kuitenkaan ollut ratkaisua kriisiin, johon se sanoi kykenevänsä vastaamaan, Jeffery Webber sanoo.
Oikeisto ei kyennyt korjaamaan tilannetta edes talouskasvun ja yritysten kannattavuuden kannalta, puhumattakaan sosiaalisesta tilanteesta.
Argentiinassa valtaan noussut oikeistolainen talousmies Mauricio Macri hävisi vaalit lokakuussa 2019 peronistiselle Alberto Fernándezille.
Brasiliassa äärioikeistolainen Jair Bolsonaro on luonut otolliset olot koronapandemian raivokkaalle leviämiselle.
Latinalaisessa Amerikassa kriisi alkoi kärjistyä jo vuonna 2019, jolloin Chilessä nähtiin suurimpia protesteja sitten Pinochetin loppuaikojen. Samoin protesteja puhkesi Ecuadorissa ja Kolumbiassa.
Perinteisesti konservatiivisessa Kolumbiassa kyselyt ovat ennustaneet ensi vuoden presidentinvaaleissa voittoa vasemmistolaiselle Gustavo Pretolle.
Ecuadorissa kipinänä toimi polttoaineverojen korotus, Kolumbiassa kulutusverot, ja Chilessä protestin laukaisi metron hintojen korotus.
– Veroprotestit ovat maailmalla usein oikeistolaisia, mutta Latinalaisessa Amerikassa kyse on veronkorotuksista, jotka kohdistuvat köyhien kulutushyödykkeisiin, joten nämä ovat köyhien ja työväenluokan luokkaprotesteja, Jeffery Webber sanoo.
Professori Webber näkee Latinalaisessa Amerikassa mahdollisuuksia ja toivon dynamiikkaa mutta myös syvää epävarmuutta liittyen pandemian aiheuttamana tuhoon ja todennäköisesti sitkeään talouskriisin lähivuosina.
– Aluetta määrittää tällä hetkellä epävakaus ja määrittelemättömyys.
Webber näkee jännittävimpänä viime aikojen liikehdintänä populaarin feminismin.
– Se on johtanut kamppailuja Argentiinassa, Meksikossa, Chilessä ja Kolumbiassa, jossa feministit ovat lakkojen kärjessä, Webber kuvailee.
Liikehdintä on saavuttanut myös tärkeitä voittoja, kuten Argentiinan aborttilainsäädännön tänä vuonna.
Kuuntele: Maailmanpolitiikan arkipäivää. Latinalainen Amerikka ja politiikan kriisi 3.7.2021
Yle Radio 1: Tänä kesänä Radio 1:ssä on Latinalaisen Amerikan heinäkuu
Aiheesta aiemmin:
Kolumbian mielenosoitukset jatkuvat verisinä, neuvottelut eivät etene 29.5.2021
Pinochetin perustuslaki kuopataan Chilessä, uudistajat valitaan tämän viikonlopun vaaleissa 16.5.2021
Miksi korona runtelee yhä Latinalaista Amerikkaa? Viisi vastausta kysymyksiin maanosan tilanteesta 10.9.2020