Neljä kuvankaunista nuorta naista tanssii ja taiteilee monimutkaisia koreografioita koukuttavan elektromusiikin tahdissa. Samalla katsojan eteen vyörytetään toinen toistaan hätkähdyttävämpiä muotiluomuksia, joille Pariisin ja Milanon catwalkit auttamattomasti kalpenevat. Jokainen kohtaus huokuu visuaalista virheettömyyttä.
Tällaiselta näyttää K-popin niin sanottuun toiseen aaltoon kuuluvan 2NE1 -yhtyeen ikoninen I’m the Best -musiikkivideo (2011), jolla on tähän mennessä Youtubessa lähes 300 miljoonaa katsojaa.
Vuonna 2016 hajonnut tyttöbändi – Etelä-Korean oma Spice Girls – on yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä K-pop-yhtyeistä, ja siinä kulminoituvat monellakin tapaa genren ominaispiirteet. Kyseessä on kaikilta osa-alueiltaan, aina nimeä ja elinkaarta myöten, tarkoin hiottu, laskelmoituja viestejä välittävä tuote: numerokirjainlyhennelmä 2NE1 esimerkiksi lausutaan to anyone eli jokaiselle.
K-pop mullisti korealaisen musiikkimaailman
Minja Mäkilän tuoreessa K-pop – Unelma huomisesta -teoksessa pureudutaan 2NE1:n kaltaisten yhtyeiden ja koko genren taustoihin. Eteläkorealaisen K-popin maailmanvalloitus alkoi toden teolla samoihin aikoihin, kun Mäkiläkin sai ensikosketuksensa musiikkityyliin.
– Katselin vuonna 2013 Suomen televisiosta K-pop-gaalaa. Kyse oli niin huikeasta spektaakkelista, että sen jälkeen oli pakko ryhtyä selvittämään mistä tässä kaikessa oikein on kyse, ja miksi tiedän tästä näin vähän, Mäkilä muistelee.
K-popin juuret juontavat jo 1990-luvun alkuvuosiin, jolloin Seo Taiji and Boys -poikabändi ampaisi kertaheitolla kuuluisuuteen aivan uudentyylisellä, hip hop -vaikutteisella musiikillaan, joka oli suunnattu suoraan Etelä-Korean nuorisolle. Seo Taiji and Boys aiheutti yleistä paheksuntaa hitaisiin balladeihin ja perinnemusiikkiin tottuneiden korealaisten keskuudessa, mutta Pandoran lipas oli jo auennut. Tämän jälkeen listojen kärkeen ponkaisi H.O.T. -yhtye, joka olikin jo tarkoin mietityn koulutus- ja markkinointisuunnitelman lopputulos.
Jo alkuajoista lähtien K-pop-artistien taustalla ovat vaikuttaneet suuret mediayhtiöt, joita alkoi syntyä 1990-luvun lopulla mittavan talouskriisin jälkimainingeissa. Kotoperäiset mediayhtiöt ja niiden toimintatavat kuuluvat nimenomaan eteläkorealaisen musiikkibisneksen erikoisuuksiin: toisin kuin esimerkiksi Euroopassa, kansainvälisiä suuryrityksiä maan musiikkikentällä ei juuri ole.
Mistään pikkusummista ei ole kyse. Suurimpien mediayhtiöiden, kuten HYBEn, markkina-arvo mitataan miljardeissa euroissa, ja Etelä-Korean neljän suurimman mediayhtiön liikevaihto oli vuonna 2018 noin 900 miljoonaa euroa.
– Tietyssä mielessä K-pop on poliittinen ja kansallinen hanke: jokainen maa haluaa tehdä imagobrändäystä, ja K-pop sopii sellaiseen loistavasti. Täytyy kuitenkin myös muistaa, että mediayhtiöt ovat itsenäisiä toimijoita, ja että artistit haluavat luoda uraansa. Kyse on siis monen erilaisen asian muovaamasta kokonaisuudesta, Minja Mäkilä muistuttaa.
Täydellisen artistin kouluttaminen kestää vuosikausia
Tie kohti K-pop-tähteyttä on kaikkea muuta kuin helppo. Kyse on johdonmukaisesta ja perinpohjaisesta prosessista, jossa tarkkojen määreiden mukaisesti valittuja potentiaalisia henkilöitä koulitaan ja koulutetaan jopa vuosikausia laulamaan, tanssimaan ja esiintymään.
Tähän tehtävään ei halukkaista ainakaan toistaiseksi ole ollut pulaa: nuorisotyöttömyys on Etelä-Koreaa jo kauan piinannut ongelma, ja toisaalta maassa vallitsee edelleen vanhakantainen luokkajaottelu, jonka tahmeista verkostoista on vaikea irtaantua – ainakaan perinteisen työuran keinoin.
– Voisi sanoa, että K-pop on esillä Etelä-Koreassa oikeastaan kaikkialla: sitä markkinoidaan todella paljon ja siitä on tehty lumoavan ja kalliin naköistä. Nuorelle ihmiselle K-pop tarjoaa mahdollisuuden oman statuksen ja eläketurvan parantamiseen sekä lukkiutuneiden yhteiskunnallisten rakenteiden ohittamiseen. Jos haluaa rikastua oikeasti, tarjoaa K-pop siihen tilaisuuden, Minja Mäkilä toteaa.
Vaatimukset alalla ovat kuitenkin äärimmäisen kovat, ja vain harvat pystyvät saavuttamaan unelmansa. Esimerkiksi suositun Girls' Generationin jäsenen Jessica Jungin koulutus- ja kokelaskausi alkoi 11-vuotiaana mediayhtiö SM Entertainmentin leivissä ja kesti yhteensä seitsemän vuotta. Vasta tämän jälkeen Jung päästettiin debytoimaan tyttöbändin täysivaltaisena artistina ja hän sai kivuta lavalle hurraavan yleisön eteen.
Koulutuksessa artistista muokataan hahmo, joka ui kuin kala vedessä konserteissa, mainoksissa ja keskusteluohjelmissa. Idea perustuu siihen, että mediayhtiöt eivät myy pelkkää musiikkia, vaan monipuolista tuotetta, josta saatava hyöty kulminoituu artistin kasvoilla ja persoonalla tapahtuvaan markkinointiin.
Koulutuksessa tulee hyvin esille myös Etelä-Korean perinteinen kulttuuri, jossa vanhempia kunnioitetaan ja opettaja-oppilassuhde on hyvin selkeä. Kyseenalaistamista ei näissä yhteyksissä sallita.
– Vaatimuksiin kuuluvat nuoren iän ja tietynlaisen ulkonäön lisäksi mukautuvuus. Mediayhtiöt eivät siedä vastaväitteitä, ja ne haluavat, että homma sujuu mahdollisimman jouhevasti. Esimerkiksi lehdistön edessä idolin on käyttäydyttävä moitteettomasti: minkäänlaiset kohut eivät tähän kokonaiskuvaan kuulu, Minja Mäkilä painottaa.
Virheettömän pinnan alla kuohuu
Eteläkorealainen pop-koulutuskoneisto tuottaa kylläkin täydellisiä idoleita, mutta asialla on myös varjopuolensa. Mediayhtiöt ovat teettäneet artisteilla suoranaisia orjasopimuksia, joihin ei ole kuulunut sairaus- tai vapaapäiviä. Esimerkiksi Super Junior -yhtyeen Han Geng on kertonut, ettei hänellä ollut ainoatakaan vapaapäivää kahteen vuoteen, mikä aiheutti artistille vakavia sisäelinsairauksia.
Toisinaan menestyksen hinta on ollut vieläkin kovempi. Shinee-yhtyeen päävokalisti Jonghyun teki itsemurhan vuonna 2017. Toissa vuonna F(x)-bändin Sulli, joka kärsi vaikeasta masennuksesta, kuoli oman käden kautta vain 25-vuotiaana. Kuukausi Sullin kuoleman jälkeen samaan ratkaisuun päätyi laulaja-näyttelijä Goo Hara.
Itsemurhat kertovat K-pop-kulttuurin ristiriitaisuuksista ja äärimmäisyyksistä, jotka näkyvät myös korealaisen yhteiskunnan muilla osa-alueilla.
– Toisaalta artistit voivat olla miljonäärejä, toisaalta he saattavat nähdä nälkää, koska tuloja ei ole lainkaan, vaikka he tekisivät kuinka pitkää päivää. Toisaalta esitetään ja näytetään kaunista, kiillotettua ja virheetöntä pintaa, vaikka siellä taustalla olisi kuinka pahoja ongelmia tahansa, Minja Mäkilä sanoo.
Itsemurhien suma on pakottanut mediayhtiöt kiinnittämään enemmän huomiota nuorten artistien jaksamiseen, ja myös fanit ovat ryhtyneet pitämään rakastamiensa idoleiden puolta.
Viime aikoina onkin nähty, että K-pop-faneilla on hämmästyttävän paljon vaikutusvaltaa, ja että he pystyvät halutessaan järisyttämään jopa mahtavien mediayhtiöiden rakenteita.
– Jos fanit kokevat, että yhtiö ei pidä huolta artistin hyvinvoinnista, he voivat aloittaa massiivisen boikotointikampanjan ja lopettaa kokonaan esimerkiksi fanituotteiden ostamisen. Tämä taas on heiluttanut pörssikursseja ja aiheuttanut muun muassa YG Entertainment -mediayhtiön toimitusjohtajan eroamisen, Mäkilä kertoo.
Stalkkaamista ja antifaneja
K-pop -kulttuuriin kuuluu sekin, etteivät fanit ole artisteille pelkkä onni ja siunaus. Yksi syy artistien pahoinvointiin ja mielenterveysongelmiin nimittäin ovat sasaengit eli pakkomielteiset äärifanit.
– Äärifanit pyrkivät seuraamaan idolinsa jokaista käännettä. He saattavat murtautua artistin kotiin. Kun artisti haluaa omaa rauhaa ja vaihtaa puhelinnumeronsa, äärifanilla menee uuden numeron selvittämiseen viitisen minuuttia, Minja Mäkilä kertoo.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei pahimmillaan fanitus voi viedä K-pop-artistilta yksityiselämän ja aiheuttaa myös vaaratilanteita. Jotkut äärifanit ovat esimerkiksi onnistuneet asentamaan valvontakameroita idoliensa koteihin, ja he ovat olleet osallisina myös tahallisissa autokolareissa, jotta pääsisivät ihailemansa artistin puheille.
Oma lukunsa ovat antifanit, jotka nimensä mukaisesti inhoavat jotakuta K-pop-artistia ja pyrkivät tekemään hallaa sekä tämän uralle että elämälle. Antifanien toimintaan kuuluu perättömien juorujen levittäminen, uhkailu sekä vihaviestien ja tappouhkauksien lähettäminen.
Antifanien kanssa ei ole leikkimistä: pahimmillaan he ovat vihaamilleen idoleille hengenvaarallisia. Esimerkiksi vuonna 2006 TVXQ-poikabändin Yunho yritettiin myrkyttää superliimaa sisältävällä appelsiinimehulla. Verta oksentaneen ja pyörtyneen laulajan henki pelastui nopean toiminnan ansiosta. Viime vuosilta löytyy myös useita tapauksia, joissa myrkytysyritysten kohteina on ollut artisteille läheisiä ihmisiä.
Pehmeästä maskuliinisuudesta avatar-idoleihin
Mutta millaiselta K-popin tulevaisuus sitten näyttää? Ainakin se luo yhä uusia ja uusia trendejä, kuten tähänkin mennessä. Yksi kestäväksi osoittautunut trendi on pehmeä maskuliinisuus eli poikabändien hauraat, kauniit ja siloitellut nuoret miehet. Vuosikymmen sitten jalansijaa saaneeseen tyylilajiin kuuluvat oleellisina osina meikkaaminen, korut, pastellivärein värjätyt hiukset ja laihuus. Etelä-Koreassa trendi on kulkenut käsi kädessä miesten alati kasvavan kauneudenhoitobisneksen kanssa.
Toisaalta poikabändit ovat myös ryhtyneet "miehistymään" ja ottamaan tilaa haltuun tuottamalla omaa musiikkiaan, ja tyttöbändi Blackpinkin kohdalla mukaan on tullut kovapintaisemman naisen itsenäinen imago: artisti ei enää ole pelkkä katseille antautuva objekti.
Minja Mäkilä ennustaa, että kokonaisuudessaan K-pop muuttuu yhä virtuaalisemmaksi ja uusi teknologia saa jalansijaa.
– Isommat mediayhtiöt ryhtyvät panostamaan yhä enemmän some- ja fanialustoihin, virtuaalikonsertteihin sekä avatar-artisteihin. Tämä tarkoittaisi sitä, että ihmisidoleihin liittyvät rajoitteet eivät enää haittaa mediayhtiöiden toimintaa ja voitotkin skaalautuvat paremmin. Avatar-idolihan ei tarvitse yöunia ja se voi esiintyä samanaikaisesti ympäri maailmaa.