Maineikas tiedemies ostaa itselleen Notre Damen varjoissa sijaitsevasta nuhjuisesta liikkeestä ihmisen luurangon ja asettaa sen laboratorioonsa. Pian selviää, että luurangolla on haitallisia ja kammottavia ominaisuuksia. Tiedemies ei pysty keskittymään työhönsä, koska "irvistelevän pääkallon tyhjät silmäkuopat" vetävät häntä vääjäämättömästi puoleensa. Öljylampun liekit tanssivat laboratorin seinillä, luiset sormet kohoavat, ja sitten....
Tällaisia hyytäviä kauhutunnelmia loihditaan englantilaiskirjailja Jerome K. Jeromen Tiedemies-kummitustarinassa vuodelta 1892. Tiedemies on yksi esimerkki 1800-luvun ja 1900-luvun ensimmäisten vuosien kauhusta, jota Klassisia kauhukertomuksia -novellikokoelma (Basam Books, 2021) esittelee.
Kokoelman tunnetuin novelli on George Eliotin eli Mary Ann Evansin Kohotettu huntu (1859), joka kuuluu Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyden sekä Bram Stokerin Draculan ohella viktoriaanisen kauhukirjallisuuden merkkiteoksiin. Suomentaja Jussi Tuomas Kivi törmäsi novelliin 2000-luvun alussa opiskellessaan Lontoossa.
– Nykykontekstia ajatelleen Kohotetussa hunnussa on ehkä enemmän psykologista kauhua. Teemana kulkee hyvin vahvasti vaarallinen tiede: mukana on frenologiaa eli kallon mittaamiseen perustuvaa pseudotiedettä sekä telepatiaa, jota pidettiin tuohon aikaan tutkimisen arvoisena asiana. Novellissa myös herätetään kuollut henkiin verenvaihdon avulla.
Kauhu oli tuttua kauraa naiskirjailijoille
Vaikka lukijoista ei ollut pulaa, kauhua pidettiin 1800-luvulla etenkin sivistyneistön parissa halpahintaisena viihteenä ja moukkamaisena kioskikirjallisuutena. Pääsääntöisesti realistisia romaaneja kirjoittaneelle ja jo omana aikanaan arvostetulle George Eliotille Kohotettu huntu oli ainutkertainen hairahdus, eikä hän enää koskaan palannut kauhun pariin.
– Eliotin kustantaja esimerkiksi inhosi novellia. Hän suostui julkaisemaan sen lehdessään, mutta nimettömänä. Eliot itsekin piti novelliaan jonkinlaisena sivupolkuna, Jussi Tuomas Kivi kertoo.
Yllättävää kyllä, viktoriaanisena aikana kauhua kirjoittivat paljon nimenomaan naiset. Eliotin ohella Klassisia kauhukertomuksia -kokoelmassa on mukana novelli Mary Elizabeth Braddonilta, joka oli viehättynyt yliluonnollisista ja makaabereista aihepiireistä.
Mary Shelleyn Frankenstein taas on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista kauhuklassikoista. Myös englanninkielisen kirjallisuuden merkkiteoksiin kuuluvassa Emily Brontën Humisevassa harjussa on kauhunomaisia piirteitä, jotka järkyttivät ja puistattivat aikalaisia.
– Miesten oli tuohon aikaan helpompi julkaista korkeakirjallisuutta kuin naisten. Vähemmän arvostettujen lajityyppien, kuten kauhukirjallisuuden puolella tätä ongelmaa ei ollut, Jussi Tuomas Kivi toteaa.
Tästä kertoo sekin, että esimerkiksi Mary Ann Evans kirjoitti miehen nimellä saadakseen enemmän arvostusta. Naiset kirjoittivat kauhua myös siksi, että keskiluokkaiselle naiselle se oli 1800-luvulla yksi harvoista keinoista ansaita omaa rahaa.
Uusi teknologia aiheuttaa kauhunväreitä
Nykymittapuun mukaan Klassisia kauhukertomuksia -antologian novelleissa herättävät huomiota muun muassa serkusten väliset romanttiset suhteet, jotka olivat yleisiä etenkin viktoriaanisena aikana. Toisinaan kertomuksissa pilkahtelevat esille myös uudet teknologiset innovaatiot: esimerkiksi Barry Painin Charles Pyrwhitin tapauksessa (1901) kauhun keskiössä on moderni kommunikaatioväline eli puhelin.
– On jotenkin yllättävää, että nämä tarinat peilaavat tuon ajan ihmisen syvimpiä pelkoja ja ahdistuksen aiheita, jotka ovat pohjimmiltaan pysyneet samanlaisina, vaikka ilmenevätkin eri muodoissa. Modernin teknologian pelko on edelleen kauhun vakioaiheita, Jussi Tuomas Kivi toteaa.
Painin novellia voisi pitää jopa kauhualagenren edelläkävijänä: viestintävälineiden ympärille rakennettua pelottelua on myöhemmin nähty runsain mitoin muun muassa One Missed Callin (2008), Unfriendedin (2014) sekä Friend Requestin (2016) kaltaisissa elokuvissa. Myös 1990-luvun lopun tunnetuimpaan kauhuelokuvasarjaan, Screamiin, kuuluvat oleellisena osana tuntemattomasta numerosta tulevat hyytävät puhelinsoitot. Koko Black Mirror -sarja taas perustuu uuden teknologian aiheuttamiin kauhukokemuksiin.
Kauhukulttuuria syntyi 1800-luvulla myös rationaalisen ajattelun vastapainoksi – siksi oli ehkä luontevaakin yhdistää puhelin outoon tapahtumaketjuun. Huima tieteellis-tekninen kehitys sai ihmiset kiinnostumaan asioista, joita ei voinut järjellä tai logiikalla selittää. Yliluonnolliset ilmiöt, kuten spiritismi, kukoistivat, ja siinä samalla kummitukset, telepatia, sielun käsite ja elävät kuolleet saivat jalansijaa aikakauden kirjallisuudessa ja kuvataiteissa.
– Vuosisadan taitteen kauhussa eli uusgotiikassa näkyy mielenkiintoisella tavalla uuden ja vanhan sekoittuminen. Yhteiskunnallinen murros ja teollistuminen kohtaavat kauhuromantiikan perinteisen genren. Rauniolinnat, aaveet, demonit ja luurangot ovat kaikki kaikuja vanhan gotiikan ajoilta, Jussi Tuomas Kivi huomauttaa.
Klassisia kauhukertomuksia -antologian novelleissa on myös runsaasti mainintoja oman aikansa trendikkäistä taide- ja kulttuuri-ilmiöistä. Teksteissä viitataan esimerkiksi romanttisen liikkeen suurimpiin kirjailijoihin kuuluvan lordi Byronin runoihin, "Danten vainajien asuinsijoihin" ja Kadotetun paratiisin kirjoittajaan John Miltoniin – toisinaan jopa brassailevaan tyyliin. Myös antiikin kuuluisat jumalat, runoilijat ja filosofit, kuten Homeros, ovat kuvioissa vahvasti mukana.
– Tällainen kertoo kirjoittajien kunnianhimosta. He varmaankin kokivat luovansa jonkinlaista korkeatasoista kaunokirjallisuutta, eivät mitään tusinaviihdettä, Kivi sanoo.
Suomessakin tehtiin goottilaista kauhua
Mutta entä sitten 1800-luvun Suomi? Kauhu itse asiassa kihisee lukuisissa aikakauden kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksissa. Esimerkiksi Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä löytyy kummitustarinoina, jotka viittaavat tuon ajan goottilaiseen kauhukirjallisuuteen.
Myös Zachris eli Sakari Topelius kirjoitti useita kauhuromanttisia novelleja, ja kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin vaimon Fredrika Runebergin meriitteihin kuuluu Manalan neito -novelli, jonka pääosassa on Kalmatar, kuolleiden alamaailman hallitsijan tytär.
Kauhun suhteen Suomi jos mikä oli siis ajan hermolla.
– Vaikutteet virtasivat Suomeen Englannista ja manner-Euroopasta, jossa kauhugenre löi itsensä läpi ensimmäistä kertaa. Kyllä täällä Suomessakin oltiin kuulolla, Jussi Tuomas Kivi summaa.