Ollakseen yksi historian vanhimmista ilmiöistä, maahanmuutto pysyttelee ihailtavan sitkeästi maailman vaikeimpien ongelmien joukossa.
Luovuuden puutteesta ihmiskuntaa ei ainakaan voi syyttää ja vuoteen 2021 mennessä toteutukseen on päätynyt jos jonkinlaisia käytäntöjä. Siinä missä muinaiset roomalaiset iskivät goottien päitä rajapyykkien jatkoksi, nykyihminen tyytyy ohjaamaan maahanmuuttovirtoja rajavirkailijoiden seulontaprosesseja hienosäätämällä. Taivaisiin nousevat raja-aidat toki ovat viime vuosina tulleet uudelleen muotiin, ainakin paikoitellen.
Kehitystaloustieteilijän näkökulmasta pohjoismaissa on käynnissä erityisen mielenkiintoinen vaikkakin täysin epätieteellinen, kansakunnan laajuinen ihmiskoe. Muutoin varsin samankaltaisten Ruotsin, Tanskan ja Suomen maahanmuuttotrendit ovat erkanemassa toisistaan tavoilla, joiden pohjalta tulevaisuuden tilastonikkarit voivat vetää mielenkiintoisia johtopäätöksiä siitä, miten eri käytännöt vaikuttavat yhteiskuntiemme hyvinvointiin.
Vaikka poliitikot ja me kolumnien kautta huutelevat koristelemme mielipiteitämme argumentteihin sopivalla datalla, kansantaloustuotteen korrelaatiokertoimet ja muu tilastotieteellinen aineisto kiinnostavat harvaa aidosti.
Objektiivisesti todennettavissa olevan tiedon rooli maahanmuuttokeskusteluissa onkin pitkälti sama kuin pääruokaosastolla ruotsinlaivan buffeteissa: nälkäisille löytyy aina jonkinlainen pala poskeen pantavaksi, samalla kuin toiset iskevät suoraan kiinni käpykakkuun.
Varsinkaan Yhdysvalloissa maahanmuuttoon ei objektiivisesti näytä suhtautuvan juuri kukaan. Yksittäisten yksilöiden päätöksistä ja kohtaloista muodostettu tilastollinen ilmiö typistetään paikallisittain arvokysymykseksi. Tähän kysymykseen hyväksyttäviä vastauksia on olla joko avointen rajojen puolesta tai niitä vastaan ideologisen viiteryhmän hyväksyttyjen aatteiden perusteella.
Berkeley yliopiston kognitiivisen tieteen professori George Lakoff on tutkinut konservatiivien ja liberaalien poliittisia näkemyksiä abortista maahanmuuttoon. Hänen selityksensä ryhmittymien väliselle kuilulle on eri perhemallien käyttö moralistisen ajattelun taustalla. Kirjassaan Moral Politics Lakoff osoittaa miten republikaanien käsitykset moraalisista hyveistä muodostuvat pitkälti ankaran isän vetämän perhemallin pohjalta siinä missä demokraatit rakentavat ajatuksiaan hoivaavan vanhemman viitekehyksen ympärille.
Ajatus hallituksesta perheen päänä, jonka tehtävänä on puolustaa rakkaitaan ulkoisilta uhkilta, vaikka voimakeinoin on monelle tuttu vaalivuoden keskusteluista.
Viitteitä näiden ajattelumallien käytöstä on myös Suomen Yhdysvaltoja kiitettävästi monipuolisemmassa puoluekentässä.
Ajatus hallituksesta perheen päänä, jonka tehtävänä on puolustaa rakkaitaan ulkoisilta uhkilta, vaikka voimakeinoin on monelle tuttu vaalivuoden keskusteluista. Yhtä lailla olemme kuulleet lukuisia puheenvuoroja siitä, miten valtaa pitävien vastuulla on huolehtia kaikista rajojen sisällä olevien hyvinvoinnista siitä huolimatta, miten rajojen sisään on päädytty ja mitä siellä on tehty.
Tälläkin hetkellä valtamedian etusivuilla sekä politiikan pikkuhuoneissa väännetään peistä siitä, miten huokoiselta haluamme rajojemme näyttävän tulevina vuosina. Tilastoista ja tutkimustuloksista on tässä väännössä on käyttöä lähinnä näyttämöavustajina, siinä missä puolueiden arvot, sekä käsitykset moraalisista hyveistä, toimivat näytelmän käsikirjoittajana.
Avoin keskustelu arvoista on toki aina merkityksellistä. Keskustelun tohinassa olisi kuitenkin hyvä muistaa, että filosofian kirjojen kansien ulkopuolella valitettavan harva asia on ratkaistavissa pelkästään moraalisin yhtälöin.
Itse asiassa, maahanmuuton kaltaisia monisyisiä ilmiöitä voi olla jopa vaarallista lähestyä arvot edellä. Kuten Yhdysvaltojen tilanteesta voimme oppia, lopputuloksena on ylitsepääsemättömältä tuntuva kahtiajako, jossa vastapuolen kannanotot ovat lähtökohtaisesti paheksuttavia ja moraalisesti sietämättömiä tarkemmasta sisällöstään huolimatta. Perussuomalaisten linjaaminen rasisteiksi ja Vihreiden sekä Vasemmistoliittolaisten suvakeiksi lyttääminen onkin suomalaista Amerikkaa parhaimmillaan.
Maahanmuutolla on todennettavissa olevia vaikutuksia, joita on voitava analysoida poliittisen päätöksen teon tukena ilman leimaamista, tai leimaantumisen pelkoa. Onneksi vaikeista asioista on myös parempiakin tapoja keskustella.
Sen sijaan, että tenttaamme poliitikkojamme heidän arvoistaan tai ratkaisuistaan esimerkiksi työperäisen maahanmuuton avaamiseksi, olisi paljon mielekkäämpää kannustaa päättäjiämme yhteiskunnallisten tavoitteiden ja tulevaisuuden kuvien yhteiseen mallintamiseen.
Kaikilla meistä on petraamista, jotta päätöksentekomme perustuisi mahdollisimman pitkälle maailmaa aidosti vastaavan tiedon varaan.
Vaikeiltakin tuntuvien ongelmien ratkominen on helpompaa, kun olemme ensiksi käsitelleet kysymyksen siitä, missä haluamme Suomen olevan vaikkapa 30 vuoden päästä. Jos yhteinen tahtotilamme on se, että kansamme ja taloutemme jatkaa kasvuaan vielä tulevatkin vuosikymmenet, mahdolliset maahanmuuton tavoitteet sekä tekniset toteutustavat alkavat hahmottua kuin itsestään.
Työperäisen maahanmuuton lisääminen sekä rajojen sisällä olevien yksilöiden tehokas työllistäminen nousevat tällöin oikeutetusti tavoitteiden kärkeen, maahanmuuton todennettavissa olevien negatiivisten vaikutusten rajoittamisen ohella.
Maahanmuuton hyöty-kustannussuhteiden laskeminen tuntunee jokaiselle toimivan sydämen omistavalle syystäkin kalsealta, mutta objektiivisen ajattelun hyödyt ovat arvovetoiseen kilpien kiillotteluun verrattuna hetkellisen epämukavuuden arvoisia.
Arvojen siirtäminen hetkeksi sivuun antaa myös mahdollisuuden totuuksina pidettyjen olettamien tarkemmalle analyysille. Onko tosiaan niin, että emme voisi pysyä maailman onnellisimpana kansana, jos bruttokansantuotteemme laskisi vaikkapa vuoden 1990 tasolle? Jos joutuisimme pakon eteen, emmekö osaisi sopeuttaa kansantalouden menoja ja eläkejärjestelmäämme laskevaan tulotasoon ilman että menettäisimme kykymme olla tyytyväisiä elämäämme?
Talous- ja väestökasvusta tuskin on tulevaisuuden tavoitteillemme haittaa, ja ilman niitä tulevaisuuden Suomi näyttäisi erilaiselta kuin mitä useimmat meistä toivovat. Samalla on selvää että ilmastonmuutoksen aiheuttamat maahanmuuttopaineet eivät ole taittumassa tai pelkin puhein ja haavein hallittavissa.
Kuten Yuval Noah Harari kirjassaan Sapiens muistuttaa, valtiomme ja rajamme ovat lopulta vain lainopillista fiktiota. Niiden olemassaolo perustuu yhteiseen käsitykseen siitä, mitä nuo punaiset katkoviivat kartassa oikein tarkoittavat ja mitä niillä pyritään saavuttamaan.
Vaikeita asioita on tärkeä kyetä lähestymään ilman vastapuolen arvopohjaista demonisoimista. Kaikilla meistä on petraamista, jotta päätöksentekomme perustuisi mahdollisimman pitkälle maailmaa aidosti vastaavan tiedon varaan. Ainakin niin kauan, kun kenestäkään meistä ei ole kaikkitietäväiseksi.
Alexander Puutio
Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva sarjamaahanmuuttaja, avoimien rajojen kannattaja sekä kanssakumppaneita arvostavan keskustelun puolustaja.
Kolumnista voi keskustella 30.7. klo 23.00 saakka.