Rex Cohen saa tarpeekseen kotimaassaan hankkimastaan kyseenalaisesta julkisuudesta ja matkustaa sattuman oikusta kaukaiseen Suomeen. Ei ehkä olisi pitänyt: periferiassa sijaitsevan maan syrjäseudulla hän joutuu kieroutuneen kannibaaliperheen vangiksi – ja tietenkin myös ruokalistalle.
Tällaisista eineksistä koostuu Alister Griersonin komediaan kallistuva australialainen Bloody Hell -kauhuelokuva (2020), joka saa tänään ensi-iltansa Venäjällä. Elokuva on jo ehtinyt kerätä jonkin verran kulttimainettakin, ja suomalaisten esittäminen ihmislihaan viehättyneinä friikkeinä on tuonut sille riemastuttavaa lisäarvoa.
– On tosiaankin humoristinen yllätys, että tällainen australialaiselokuva yleensä on nähnyt päivänvalon. Sekin on kiinnostavaa, että tässä on päädytty Suomeen saakka, vaikka elokuvan työryhmästä ei löydy yhtään suomalaista nimeä. Loppukrediteissä tosin näkyy dialog coach, joka on opettanut australialaisnäyttelijät lausumaan suomea oikeaoppisesti, joskin hieman vaihtelevalla menestyksellä, kauhu- ja fantasiaelokuviin keskittyvän Night Visions -festivaalin johtaja Mikko Aromaa toteaa.
Kansainvälinen kauhu ohittaa suomalaiset
Suomalaiset ovat päässeet meuhkaamaan fiktioelokuvassa kannibaaleina aiemminkin. Mihail Brašinskin Shopping Tour -kauhukomediassa (2013) venäläisturistien rauhallisuudestaan tunnettuun naapurimaahan suuntautunut leppoisa ostosreissu kääntyy päälaelleen, kun he joutuvat suomalaiskannibaalien jahtaamiksi paikallisessa Gigantissa.
Mikko Aromaan mukaan Suomen tai yleensäkin suomalaisten näyttäminen kansinvälisessä kauhu- tai fantasiaelokuvakontekstissa kannibaaleina, zombeina tai muunlaisina hirviöinä tai friikkeinä on kuitenkin hyvin harvinaista.
– Esimerkiksi ruotsalaiset sivuhahmot ovat olleet jo pitkään peruskauraa elokuvan kaikissa lajityypeissä, ja muistakin pohjoismaista on toisinaan tullut tällaista vastaan. Suomi taas ei ole oikeastaan koskaan päässyt tässä kontekstissa esille.
Kahden kannibaalielokuvan lisäksi mieleen tulee ainakin Ali Abbasin ohjaama ruotsalainen fantasiaelokuva Raja (2018), jossa on vahva Suomi-yhteys ja jossa suomalaiset esitetään varsin humoristisessa valossa.
– Olin Cannesissa elokuvan ensi-illassa, ja kun tämä Suomi-yhteys paljastui, oli naurunremakka kansainvälisen yleisön parissa melko mehevää. Tämä johtui nimenomaan tilanteen poikkeuksellisuudesta, Mikko Aromaa muistelee.
Kauhuelokuva voi tarjota kyseenalaista maakuvaa
Viime vuosina mielikuvaa Skandinaviasta on "kirkastanut" etenkin Ari Asterin Midsommar – loputon yö -elokuva (2019), jossa joukko nuoria aikuisia matkustaa Ruotsiin ja joutuu siellä oudon kultin hyytävään syleilyyn. Elokuva on kylläkin kuvattu Unkarissa, mutta osa näyttelijöistä osaa puhua täydellistä riikinruotsia.
Alexander Paynen Downsizing-scifileffassa (2017) taas seikkaillaan Norjan maaperällä. Matt Damonin tähdittämässä elokuvassa tiedemies Jørgen Asbjørnsen kehittää metodin, jonka avulla ihmisiä voidaan kutistaa kymmensenttisiksi. Komeat ja dramaattiset norjalaismaisemat vuonoineen ja vuorineen ovat elokuvassa näkyvästi esillä, ja tämä lienee tehnyt Norjaa tunnetuksi myös amerikkalaisyleisön keskuudessa.
Huomattavasti raadollisempaa maakuvaa tarjoaa Slovakiaan sijoittuva Eli Rothin Hostel (2005), jossa ihmisiä kidutetaan ja murhataan toinen toistaan brutaaleimmilla tavoilla. Torture porn -kauhugenreä edustava Hostel sai Slovakian viranomaiset varpailleen. Heidän mukaansa Hostel antoi Slovakiasta vaikutelman alikehittyneenä ja vaarallisena maana, johon turistit matkustavat henkensä kaupalla. Naapurimaa Tšekin viranomaiset reagoivat elokuvaan yhtä nuivasti ja negatiivisesti.
Kannibalismi on jäänyt marginaaliseksi aihepiiriksi
Mutta entäpä sitten kannibalismi, joka on kauhugenressä pysyvästi marginaaliin jäänyt ilmiö? Jos ja kun Suomi esitetään elokuvassa periferiana ja suomalaiset ihmislihalla mässäilevinä kannibaaleina, onko sillä vaikutusta kotomaamme julkiseen kuvaan?
Mikko Aromaan mukaan ei ole, ei ainakaan negatiivisessa mielessä.
– Luulisin, että lähtökohtaisesti tällainen herättää kiinnostusta Suomea kohtaan sen sijaan, että tästä pitäisi olla jollakin tavalla huolissaan: any publicity is good publicity, kuten usein sanotaan.
Aromaan mukaan australialaisella kannibaalielokuvalla on myös selkeä yhteys siihen, miten Suomesta on viime vuosina kansainvälisesti uutisoitu.
– Erilaiset äänestykset ja tutkimukset ovat kertoneet, että Helsinki on trendikäs paikka, cool ja hip. Tällainen maine manifestoituu myös tämän australialaisen tapauksen kohdalla. Näin haluan ainakin uskoa.
Mutta saadaanko Bloody Hell mahdollisesti myös suomalaisyleisön eteen?
– Festivaalinäkökulmasta elokuva herätti minussa heti voimakasta mielenkiintoa, ja kyllähän tässä olisi pyrkimystä saada elokuva katsottavaksi myös tänne Suomeen, Mikko Aromaa toteaa.
Lisää aihepiiristä: