Missä olit, kun Lasse Virén ja Pekka Vasala juoksivat molemmat olympiakultaa puolen tunnin sisään Münchenissä vuonna 1972? Entä kun Pertti Karppinen souti voittajaksi kolmansissa peräkkäisissä olympialaisissaan Los Angelesissa 1984? Tai kun Heli Rantasen heitossa oli kullan hohto Atlantassa 1996 ja sama Arsi Harjun Sydneyn-työnnössä neljä vuotta myöhemmin?
Erilaisten kesäolympialajien tarjoamia sukupolvikokemuksia löytyy Suomesta 304 mitalin edestä. Kun pelkästään kesäolympialaisista tulleita kultamitaleja on 101 kappaletta, monella Suomessa torstaiaamuna aikaisin heränneellä vanhemman sukupolven edustajalla Matti Mattssonin pronssi tuskin nousee mitalina suurimpien kohokohtien joukkoon.
Mitali tuli silti vaikuttavalla tavalla. Tokion 200 metrin rintauintifinaali oli yleistasoltaan yksi kaikkien aikojen kovimmista: Mattsson olisi ajallaan 2.07,13 voittanut kaikki edelliset olympiakullat ja jäänyt MM-tasolla ilman mitalia vain kerran, vuoden 2019 MM-finaalissa (aika olisi riittänyt neljänteen sijaan).
Katso Mattssonin mitaliuinti alta. Juttu jatkuu videon jälkeen.
Mattsson paransi välierissä uimaansa Suomen ennätystä kertalaakista 1,09 sekuntia. Vastaavan kokoluokan lohkaisuun porilainen ylsi edellisen kerran vuoden 2013 Barcelonan MM-kisojen alkuerissä, joissa hän paransi vuoden 2012 Lontoon olympialaisissa uimaansa SE:tä 1,70 sekuntia.
Kun Barcelonan kisat päättyivät lopulta sensaatiomaiseen MM-pronssiin, tuolloin 19-vuotias Mattsson paalutti kovaan ääneen, että hän voittaa kultaa vuoden 2016 Rio de Janeiron olympialaisissa. Ei voittanut, jäi välierien jumboksi.
Uho vaihtui analyyttisyyteen
Mattssonin uraan vaikuttaneita terveystekijöitä on viime viikot ruodittu niin useasti, että kertaaminen on tässä hetkessä enää turhaa. Vaikeudet näyttelivät kuitenkin merkittävää roolia, kun Mattsson käveli suomalaismedian eteen finaaliuintinsa jälkeen. Nuoruuden uho oli karissut pois, jäljellä oli rauhallinen ja analyyttinen urheilija.
Mies myönsi, ettei saavutus ollut uponnut vielä alitajuntaan. Mattssonin pronssi on Suomen uinnille sen historian viides olympiamitali. Mitaleista kolme on porilaisten rintauimarien käsialaa, kaksi muuta kuuluvat Arvo Aaltoselle.
– Rintauinnin ainakin, Mattsson vastasi kysyttäessä, onko Pori nyt Suomen uintipääkaupunki.
Luku 101 kuvaa paitsi Suomen kesäolympialaisissa voittamia kultamitaleja myös vuosia, jotka ehtivät vierähtää Aaltosen kahdesta Antwerpenin kisojen pronssimitalista.
Harvinaisen mitalin huomioi myös 27-vuotiaan Mattssonin ikätoveri, haastattelualueella suomalaista onnitellut länsinaapurin Sarah Sjöström. Ruotsalainen säkenöi jo Rio de Janeiron olympialaisissa 2016 kauhomalla kolme henkilökohtaista mitalia, yhden joka väriä.
Kun 46 suomalaisurheilijaa matkasivat Tokioon, olympiamitaleissa Suomi oli joukkueena Sjöströmin kanssa tasoissa – Satu Mäkelä-Nummelan kulta Pekingistä 2008, Tuuli Petäjä-Sirénin hopea Lontoosta 2012 ja Mira Potkosen pronssi Riosta 2016.
MM-tasolla suomalaisten saldo oli kuitenkin nolla kultaa, yksi hopea ja viisi pronssia. Sjöström on puolestaan haalinut pitkän radan MM-kilpailuista 16 henkilökohtaista mitalia: kahdeksan kultaa, viisi hopeaa ja kolme pronssia.
Sjöström ei myöskään ole ainoa, johon ruotsalaiset ovat latoneet odotuksia Tokiossa. Ruotsi ei asettanut kisoihin mitalitavoitetta, mutta puolustettavanaan sillä on Riosta kotiinviemisinä tulleet 11 mitalia.
Torstaiaamuna sinikeltaisten saldo oli edelleen pyöreä nolla. Mattssonin pronssi tarkoitti, että Suomi on ainakin hetkellisesti ainoa maa, joka on yltänyt mitaleille kaikissa kesä- ja talviolympialaisissa vuodesta 1908 alkaen (vuosi, jolloin Suomen suurruhtinaskunta debytoi viiden renkaan kisoissa).
Tilastoon vaikuttavat toki useiden maiden kylmän sodan aikaiset boikotit, mutta Ruotsi on ainoa maa, joka voi enää pysyä Suomen kannassa. Ja ilman ihmeitä pysyykin.
Esikuvia tarvitaan
Isossa kokonaiskuvassa vertailua on kuitenkin turha tehdä Ruotsiin. Mattssonin olympiamitali kannattaa asettaa isompaan kokonaiskuvaan ja kysyä, millainen vaikutus sillä on suomalaiseen urheiluun ja sitä kautta kansalliseen hyvinvointiin.
Kun kotimaiset menestyjäehdokkaat maailman suurimmassa urheilutapahtumassa ovat harvemmassa kuin koskaan, yhdenkin mitalin merkitys ja urheilijoiden esimerkki liikkuvasta elämäntavasta ovat suuremmassa arvossa kuin Virénin ja Vasalan aikoina.
Muutos kansanterveydessä on ollut valtava menneinä vuosikymmeninä. Aiheeseen liittyen Suomen puolustusvoimat julkaisi viime vuonna lukuja, jotka kuvasivat palvelukseen astuneiden varusmiesten fyysistä lähtötasoa vuosina 1975–2020.
Jos mittariksi otetaan lähes jokaisen kouluaikana juoksema Cooperin testi, Virénin lopettaessa olympiauraansa vuonna 1980 varusmiehet juoksivat 12 minuutissa keskiarvolla 2 760 metriä. Vuonna 2020 keskiarvo on enää 2 377 metriä ja keskipaino on noussut huippuvuodesta yli seitsemän kiloa.
FinTerveys2017 -tutkimuksen mukaan Suomessa 68 prosenttia miehistä ja 58 prosenttia naisista on ylipainoisia. Kuopion yliopistollisessa sairaalassa kansallista tehohoitoa koordinoiva toimisto kertoo puolestaan, että korona-aikana 87 prosenttia tehohoitoa tarvinneista potilaista on ollut ylipainoisia.
Liikkumattomuuden hintalappu kansantaloudelle lasketaan vuosittain miljardeissa euroissa. Jotta huolestuttava kehitys saadaan käännettyä, urheilijat ovat yleensä mainioita esimerkkejä terveellisistä elämäntavoista. Itsestään huolehtimisesta.
Vaikka monet Tokion olympialaisten finaaleista käydään suomalaisten vinkkelistä hankalaan ajankohtaan, mittarit kertovat, että sadattuhannet heräävät silti aamuyöllä seuraamaan kisatapahtumia tv:n ja radion välityksellä. Ja päivisin kiinnostus luonnollisesti kasvaa. Eetu Kallioisen skeet-finaalia jännitti puoli miljoonaa suomalaista huolimatta töiden kannalta vaikeasta ajasta, maanantaina kello 10–11.
Tilanne ei ole siis lainkaan toivoton: Mattssonin ja muiden suomalaisurheilijoiden innostaville olympiasuorituksille Tokiossa on tilausta. Niiden voima voi parhaassa tapauksessa vaikuttaa kokonaisiin sukupolviin.
Lue myös: