Raisa Räisänen, Piia Ristikankare, Riina Mäkinen. Kolme nuorta naista, kolme avointa kohtaloa. Kolme esimerkkiä katoamistapauksista, joita media ja yleisö eivät unohda.
Iloisesti hymyilevät nuorten naisten kasvot ovat painuneet monen uutisia seuraavan suomalaisen muistiin lähtemättömästi. Kuvat ovat mielissämme ajattomia – siitäkin huolimatta, että tapauksista vanhin johtaa jo yli 30 vuoden taakse.
Keskusrikospoliisin rekisterissä on 1950-luvulta lähtien noin 400 yhä kadoksissa olevaa suomalaista. Useimpien kohtalot ovat painuneet julkisuudessa unholan nieluun. Toiset kiinnostavat iäti.
Mutta miksi juuri nuorten naisten katoamiset kiehtovat ja hätkähdyttävät ihmisiä vielä vuosikymmenten jälkeenkin?
Tutkijatohtori Pauliina Tuomi ja kriminologi Maria Normann tietävät vastauksen.
Raisa Räisänen katosi keskeltä kaupunkia
16-vuotias Raisa Räisäsen katosi Tampereella 16. lokakuuta vuonna 1999.
Poliisi tutkii tapausta murhana, mutta yksikään tutkintalinjoista ei ole tuottanut läpimurtoa.
Tapausta sen alkuvaiheista lähtien selvittänyt rikoskomisario Paavo Tuominen kertoi heinäkuussa Ylelle, että tutkinta on vaikeaa, koska vainajaa tai jälkiä ei ole löytynyt.
Kaikki vaihtoehdot on pidettävä auki.
Viimeksi tänä kesänä Suomenlahden merivartiosto tutki Tampereen Hervantajärveä.
Todistaja ilmoitti poliisille vuonna 2019 nähneensä Räisäsen katoamisyön jälkeisenä aamuna Hervantajärvelle johtavalla tiellä kovaa vauhtia ajaneen auton. Havainnon jälkeen todistajan koirat ilmaisivat rannassa olevan jotain.
Havainto tuli todistajan mieleen 20 vuotta myöhemmin, kun tapaukseen mahdollisesti liittyvistä autoista julkaistiin kuvia.
Myös monet muut todistajat ovat ilmoittautuneet poliisille vasta vuosien päästä, kun tapausta on pidetty mediassa esillä.
Kauniin tytön syndrooma ja puhtoisuuden illuusio
Raisa Räisäsen katoamistilanteessa ei sinänsä ollut mitään erityisen poikkeavaa. Hän vietti lokakuista perjantai-iltaa kaupungilla kavereidensa kanssa. Sisään ravintolaan hän oli päässyt täysi-ikäisen tuttavansa papereilla.
Myöhemmin kaverit lähtivät jatkamaan iltaa toiselle paikkakunnalle. Räisänen ei mahtunut mukaan kyytiin, vaan jäi Tampereen keskustaan. Varmat havainnot päättyvät siihen.
Moni katoaminen on asetelmaltaan samankaltainen.
Tutkijatohtori Pauliina Tuomi Tampereen yliopistosta lähtee etsimään selitystä kiinnostavuudelle kadonneesta itsestään.
Tutkijan mukaan kyseessä on ilmiö, joka on tiedostettu pitkään etenkin Yhdysvalloissa. Siellä siitä käytetään nimitystä white girl gone missing, kadonnut valkoinen tyttö.
– Valitettavasti ihmisen ihonvärillä ja sosioekonomisella taustalla on tutkittu olevan vaikutusta siihen, millä tavalla media ottaa asian käsittelyyn. Jos kadonnut ei ole vaalea, keskiluokkainen nuori nainen, niin monesti saatetaan esimerkiksi ajatella henkilön omaan taustaan liittyvän jotain hämärää, Tuomi avaa.
Hän sanoo, että tästä syystä esimerkiksi Pohjois-Amerikassa alkuperäiskansoihin kuuluvien henkilöiden katoamiset jäävät usein mediassa täysin huomioimatta.
Ilmiön kotoista versiota Tuomi nimittää kauniin tytön syndroomaksi. Määritelmään osuu myös tapaus Raisa Räisänen.
– Vaalean kauniin tytön katoamiseen liittyy puhtoisuuden ja viattomuuden illuusio. Jos nämä ehdot eivät täyty, niin tutkimusten mukaan asian käsittely mediassa on vähäisempää tai ainakin erilaista.
Riina Mäkinen nähtiin viimeksi metsätiellä
Helsinkiläinen Riina Mäkinen, 19, katosi toukokuussa 2017. Viimeinen havainto hänestä tehtiin Loviisan Vanhassakylässä sijaitsevalla metsätiellä.
Ohikulkija oli nähnyt palaneen auton ja sen luona seisoneet miehen ja naisen. Myös pamauksia oli kuultu.
Auto osoittautui varastetuksi. Mies otettiin kiinni seuraavana päivänä Vanhassakylässä sijaitsevalla Kuninkaantien ABC:llä. Hänet tuomittiin myöhemmin lukuisista rikoksista. Miehen piilottama ladattu käsiase löytyi ABC:n myymälän hyllystä.
Poliisi ei ole löytänyt näyttöä siitä, että miehellä olisi osuutta Riina Mäkisen katoamiseen.
Tapaus on edelleen avoin. Riina Mäkistä ei ole löydetty.
Kadonneen kasvot päätyvät lööppeihin
Tutkijatohtori Pauliina Tuomi arvioi, että Suomessa kauniin ja nuoren naisen kasvot ilmestyivät lehtien etusivuille rikos- ja katoamisuutisissa toden teolla 1990-luvulla. Silloin rikosuutisointi muuttui yleisestikin enemmän tunne- ja henkilövetoiseksi.
Kauniin tytön syndrooman kotoiset juuret ovat kuitenkin syvällä 1950-luvun isojokelaisessa maaperässä.
– Kyllikki Saari on aika ideaali esimerkki. Hän katosi, hänen ruumiinsa löytyi myöhemmin, mutta tappajaa ei saatu selville. Se oli ehdottomasti ensimmäisiä kauniin tytön syndroomaan sopivia tapauksia Suomessa.
Tuomi näkee Kyllikki Saaren arvoituksen toimineen yleisestikin käännekohtana siinä, miten media käsittelee rikosta ja uhria.
Kulttuurissamme on edelleen neitokainen hädässä -ajattelua
Pauliina Tuomi, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Vuoden 1953 sensaatiorikoksen vaiheiden seurannasta muodostui kuin jännitysromaani, jolle jokainen päivä antoi uuden luvun – siitäkin huolimatta, ettei jutunjuurta päivittäisiin tarpeisiin aina ollut. Lehdistö rakensi onnistuneesti draamankaarta rikostutkimuksen ympärille. Tapahtumapaikkoja valokuvattiin lukijoiden hämmästeltäväksi, jotta jokainen saisi murusensa yhteisestä mysteeristä.
– Kyllikki oli kiltti, viaton ja uskovainen. Hänen kohtalonsa oli suuri shokki. Pääkysymys oli, miten tällaiselle henkilölle voi tapahtua jotain näin pahaa, Tuomi kertoo.
Tähän päivittelyyn ajan hammas ei ole iskenyt. Narratiivi on samankaikuinen yhä näinä päivinä.
– Kulttuurissamme on edelleen neitokainen hädässä -ajattelua. On se sitten kuinka sukupuolittunutta tai vanhanaikaista tahansa, se on yhä olemassa.
Suurin osa rikoksen uhreiksi joutuneista miehistä sopii ideaaliuhrin rooliin äärimmäisen huonosti
Maria Normann, kriminologi
True crime -ilmiötäkin tutkinut Pauliina Tuomi näkee, että nuorten naisten kohtaamat kauheudet pyritään tekemään erityisen vetoaviksi.
Kun nuori nainen katoaa, hän henkilöityy tarinansa ja kuvansa kautta nopeasti ihmisten mieliin. Ihmiset samaistuvat tapauksiin niin myötätunnon kuin pelonkin kautta.
– Nuori nainen nähdään selkeämmin uhrina. Kuvaavaa on, ettei minulle nopeasti tule mieleen yhdenkään kadonneen tai surmatuksi tulleen nuoren miehen kasvoja, toisin kuin naisten.
Piia Ristikankare ei koskaan palannut kotiin
Valokuvassa hymyilee vaaleahiuksinen teinityttö. Kuva on monille tuttu. Avointa Piia Ristikankareen tapausta on käsitelty julkisuudessa paljon.
15-vuotiaan tytön mystinen kohtalo sai jo aikanaan osakseen mediahuomiota, mutta 2000-luvulla tutkinnan edistymistä on käsitelty erityisen paljon, viime vuosiin asti.
Piia Ristikankare poistui kotoaan Piikkiössä 7. lokakuuta 1988 eikä koskaan palannut takaisin.
Kotoa lähtemistä edelsi kinastelu veljen kanssa. Isä oletti Piia Ristikankareen lähteneen kaverinsa luokse Paimioon eikä osannut heti huolestua.
Poliisi on tutkinut Ristikankareen katoamista murhana jo vuosikausia. Tutkinnan suunta muuttui 2000-luvun puolella, kun poliisi sai mystisen kirjeen.
Kirjoittaja väitti nähneensä, miten katoamisiltana Piikkiössä tajuttoman oloista tyttöä oltiin nostamassa valkoiseen henkilöautoon.
Ratkaisua ei ole saatu.
Miespunahilkat ovat harvassa
Tutkijat ovat huomanneet, että miesten katoamisia käsitellään mediassa pääsääntöisesti eri tavalla kuin kadonneita naisia.
Miesten katoamiset saatetaan niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, jossa kustakin tapauksesta mainitaan vain perustiedot.
Toinen tapa on päästää omaiset ääneen. Silloinkin näkökulma on enemmän omaisten kokemuksissa kuin kadonneessa henkilössä.
– Haastatteluissa toistuu usein se, että omaiset kokevat läheisensä katoamisen jääneen paikoin vaille huomiota. He tuntevat, että se on unohdettu eikä kukaan enää puhu siitä, tutkijatohtori Pauliina Tuomi vertaa.
Miksi näin on?
Kriminologi Maria Normann hakee syitä sukupuolittuneeseen julkisuuteen kulttuurisesta normistostamme.
– Miehet nähdään vahvoina. Ajatellaan, että heidän kuuluu osata puolustautua. Miehet nähdään myös toimijoina, ei passiivisina, kun taas uhrin rooli mielletään usein passiiviseksi. Sukupuoliroolit kääntyvät tässä asiassa miehiä vastaan, Normann sanoo.
Normann työskentelee Laurea-ammattikorkeakoulussa sosiaalialan lehtorina. Hän huomauttaa sukupuoliroolien olevan iänikuisia. Ne ovat juurtuneet niin syvälle peruskallioomme, ettei roolituksen muutos tapahdu välttämättä muutamassa sukupolvessa.
Normann ottaa esille termin ideaaliuhri. Se on norjalaisen kriminologin Nils Christien käyttämä käsite henkilöistä ja väestöryhmistä, jotka rikoksen uhriksi joutuessaan saavat myös yhteisössä uhrin aseman. Sen mukana tulee apua ja sympatiaa.
– Suurin osa rikoksen uhreiksi joutuneista miehistä sopii ideaaliuhrin rooliin äärimmäisen huonosti, Normann valottaa.
Miehet harvemmin joutuvat uhreiksi matkalla kirkosta kotiin. Yleensä olosuhde on juuri päinvastainen - epämääräinen ja alkoholinhuuruinen.
Vuosina 2010−2015 noin 70 prosenttia sekä henkirikoksista epäillyistä että uhreista oli rikoshetkellä alkoholin vaikutuksen alaisena. Miehillä linkki alkoholinkäyttöön on vahvempi kuin naisilla.
Sellainen ei luo uhrinarratiiville hehkuvaa sädekehää.
– Miespuolisia punahilkkoja on hyvin harvassa. Ihmiset eivät koe samanlaista empatiaa vähemmän viattomia ihmisiä kohtaan. Se on mustavalkoisuutta.
Vaalean kauniin tytön katoamiseen liittyy puhtoisuuden ja viattomuuden illuusio
Pauliina Tuomi, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Poikkeuksia ovat tapaukset, jossa miespuolinen uhri on hyvin nuori, yleensä vielä kouluikäinen. Tekijä on joko vanhempi tai muulla tavalla ylisteisessä asemassa uhriin nähden. Taustalla voi olla esimerkiksi porukan tekemää koulukiusaamista.
– Silloin tilanne on sellainen, että joku muu on ollut isompi ja pahempi, Maria Normann kertoo.
Pauliina Tuomen mukaan nuorten miesten katoamiset kuitataan usein aluksi olankohautuksella. Heidän ajatellaan ehkä jääneen omille teilleen.
“Kyllä routa porsaan kotiin ajaa” -ajattelu ei vaivaa samassa määrin naisten katoamistapauksia. Naisten ja tyttöjen katoamisia pidetään hätkähdyttävämpinä. Yksi syy löytyy myös tilastoista. Suurin osa kadoksiin jäävistä on alle 40-vuotiaita miehiä.
Provokatiivista mediaa tutkiva Pauliina Tuomi tietää, että hätkähdyttävät kohtalot myyvät. Kuluttajiin pitää pyrkiä vetoamaan yhä enemmän, koska uutisia virtaa valtoimenaan ja ihmiset turtuvat tragedioihinkin entistä nopeammin.
– Mitä viattomampana uhri nähdään, sitä suurempi on kontrasti. Koetaan, että hän ei ansaitse tällaista kohtaloa. Nuoreen mieheen ei välttämättä ladata samanlaisia asioita. Jos media toimii näin, niin se vahvistaa tällaista ajatusrakennetta, Tuomi sanoo.
Julkisuudella on merkitystä
Kriminologi Maria Normannin mukaan katoamisessa tai rikoksessa on oltava jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jotta siitä tulee uutisissa seurattava aihe.
– Jos joku tavallinen Seppo katoaa Helsingin Hakaniemestä, niin siitä ei tule mitään juttua, vaikka Seppo on yhtä lailla ihminen kuin kuka tahansa muu. Tai jos syrjäytynyt mies ottaa kaltaisensa hengiltä, sitä ei pidetä kovin kiinnostavana.
Mediahuomiolla on merkitystä. Poliisin mukaan julkisuudella on pääsääntöisesti paljon vaikutusta siihen, missä määrin tapauksesta saadaan yleisövihjeitä. Tämä korostuu etenkin tapauksissa, joista on kulunut pitkä aika.
Etenkin Räisäsen ja Ristikankareen tapauksista on satanut vihjeitä poliisille lähes aina, kun niitä on käsitelty mediassa näyttävästi.
Toisinaan tiedolla, joka on saattanut tuntua vihjeenantajasta vähäpätöiseltä, on ollut ratkaiseva merkitys rikoksen ratkeamisessa.
Heinäkuussa Äänekoskella löydettiin yhdeksän vuotta kadonneena ollut Jussi Peltola. 18-vuotias Peltola oli poistunut lähellä sijainneelta mökiltä autolla lokakuussa 2012 ja kadonnut.
Uponneen auton löysivät lopulta pääkaupunkiseudulla asuvat veljekset.
He olivat kiinnostuneet Peltolan tapauksesta sen jälkeen, kun aihetta oli käsitelty mediassa.
Lue myös: