Pastellinsävyiset, hempeät värit ja barbimaiset hahmot hämäävät. Kun katsoo tarkemmin Emma Ainalan Tarantula -maalausta (2019), siitä löytyy hämmentäviä, jopa häiritseviä yksityiskohtia. Naisella on neljä silmää ja hänen sukupuolielimensä kohdalla on vulvanmuotoinen jättiläishämähäkki. Lattialla lojuu verinen irtopää, ja pinkkien ruusujen keskellä luikertelee myrkkyhampaitaan väläytteleviä vihreitä käärmeitä.
Kauheaa kauneutta, pakahduttavaa visuaalisuutta sekä monitulkintaista symboliikkaa – tällaisista aineksista koostuu Emma Ainalan taide. Persoonallinen ja suomalaisittain varsin poikkeuksellinen tyyli, jossa kitsch kohtaa unenomaisiin mytologisiin maisemiin upotetun naiseuden. Ainala on kohahduttanut kotimaista taidemaailmaa jo muutaman vuoden ajan.
Taannoinen Soft Hardcore -näyttely (2018) keräsi ylistäviä arvioita ja Helsingin yliopistossa siitä tehtiin jopa maisterintutkielma. Jos Ainalan maalauksia haluaa kontekstoida taiteen historiaan, tulee mieleen ainakin surrealismi.
– Kuvataiteilijan urasta haaveilun ensimmäinen impulssi oli, kun katsoin yläasteella Frida Kahlosta kertovan elokuvan. Sitä kautta lähdin tutustumaan muihinkin surrealisteihin, eli kyllähän kyseisellä taidesuuntauksella on ollut tyyliini suuri vaikutus, Ainala toteaa.
Noituus kertoo henkisyyden kaipuusta
Nyt Ainala on vienyt tematiikkaansa entistä pidemmälle ja sukeltanut noituuden kiinnostavan ja välillä hauskan, toisinaan karmaisevankin pinnan alle. Season of the Witch -näyttely pursuaa noitasymboliikkaa, rupisammakkoja sekä sysimustia, nelisilmäisiä kissoja. Ainala on lukenut ranskalaiskirjailija Mona Cholletin Naisia vai noitia? -teoksen, eikä klassinen Noitavasara eli Malleus maleficarumkaan ole hänelle täysin vieras opus.
– Noituus on kiinnostanut minua aina. Yksi syy tähän on se, että noituuden historia liittyy vahvasti myös naispelon ja -vihan juurisyihin, Ainala pohtii.
Noituudesta on viime aikoina tullut trendikästä etenkin nuorten naisten keskuudessa, mikä ei Ainalan mukaan ole mikään ihme.
– Suosio liittyy uuden henkisyyden kaipuuseen: siihen, että haluaa löytää itsensä selittämättömän ja mystisen ääreltä – juuri sellainenhan puuttuu tästä ajasta. Nykyajan noituus liittyy myös feminismiin, eli valjastetaan voimavaraksi sellaiset ennakkoluulot ja negatiiviset asiat, joita yhdistetään naiseuteen ja feminiinisyyteen.
Noituus on löytänyt tiensä Ainalan maalauksiin varsin vaivattomasti: hän nimittäin kuvaa teoksissaan lähes poikkeuksetta naisia.
– Katselin lapsena usein Disney-leffoja, joissa oli kaikenlaisia ihania naishahmoja. Pistin VHS-nauhurin pauselle ja piirsin parhaat kohdat paperille. Nuoret naiset ovat olleet minulle inspiraation lähde jo noista ajoista lähtien.
– Kannattaa myös muistaa, että maalaustaiteen historiassa nainen on aina ollut suosittu aihe. Tekijät tosin ovat useimmiten olleet miehiä.
Irtojäseniä ja verenhimoisia vampyyreja
Uudempiin teoksiinsa Emma Ainala on vyöryttänyt entistä enemmän väkivaltaa ja häiritseviä elementtejä, joskin pintapuolisesti tyyli on pysynyt samanlaisena. Esimerkiksi Decade of Hide and Seek -maalauksen pelottavuus kulminoituu irtoraajoihin, toinen toistaan oudompiin yksityiskohtiin ja viittauksiin itsemurhasta – pinkkien kukkasten keskellä.
Twilight Contemplation -maalauksessa taas neljä naispuolista vampyyria roikkuu puiden oksista ylösalaisin. Lepakot irvistelevät vieressä, ruusut itkevät verta, ja tulipunaisina hehkuvat silmät viestivät vaarasta.
– Onhan näissä mukana väkivaltaista kuvastoa, mutta ajattelen sitä asiana, joka tulee vastaan unimaailmassa. Kun unessa irtoaa raaja tai hampaat putoavat, se on unen omaa logiikkaa ja psykologiaa, ja näissä maalauksissani olevissa irtojäsenissä ja haavoissa on kyse vastaavasta ajattelumallista, eli unen valtakunnasta.
Siinä missä Soft Hardcore -näyttelyä leimasivat sosiaalinen media, selfietja nykyaikainen kuvasto, löytyy Season of the Witch -näyttelyn teoksista runsaasti erilaisia myyttisiä arkkityyppejä, kuten Shakespearen Hamletista tuttu Ofelia, käärmehiuksinen Meduusa-hirviö sekä ihmisen ja eläimen hybridi, mystinen sfinksi.
– Sanoisin,että nuo hahmot ovat tulleet teoksiini intuitiivisen prosessin kautta. Kyse on tunnetuista kuvastoista, jotka ovat kiertäneet visuaalisessa populaarikulttuurissa todella pitkään. Ne on tavallaan koodattu meidän kaikkien kollektiiviseen alitajuntaamme, Ainala pohtii.
Hitaan ajattelun pauloissa
Emma Ainala kuuluu – ehkäpä kasvavaan joukkoon – taiteilijoita, jotka eivät kaipaa pääkaupunkiseudun ilmapiiriä. Hän muutti jo 16-vuotiaana Savonlinnaan taidelukio-opintojen takia, ja on sittemmin jäänyt perheensä kanssa pysyvästi vesistöjen ympäröimälle pikkupaikkakunnalle.
– Minulla on kaupunkiin henkilökohtainen suhde: koin sen alun alkaenkin romanttisena paikkana, jossa on rauhoittava henki. Houkutuksia ei ole kovin paljoa, joten on mahdollista keskittyä maalaamiseen. En halua lähteä Savonlinnasta mihinkään.
Mutta onko Emma Ainalan hieman eri suuntaan katseleva, mytologiaan nojaava maalaustaide jonkinlainen vastareaktio kotimaisen nykytaiteen kentällä? Tavallaan on.
– Maalaaminen tekona – tai yleensäkin valinta, että on ryhtynyt maalaamaan käsin – kyseenalaistaa tämän ajan trendejä, koska kyse on hitaasta prosessista ja hitaasta ajattelusta. Huomenna saattaisin tosin vastata tähän kysymykseen toisella tavalla, koska olen hidas ajattelija, Ainala hymyilee.
Emma Ainalan Season of the Witch -näyttely Helsinki Contemporaryssa 29.8. saakka.