Nippon Budōkan on Japanin urheilun pyhimpiä paikkoja. Siellä olympiakullan voittaminen on japanilaiselle judokalle unelmien täyttymys. Ja kun sisarukset toteuttavat unelmansa saman illan aikana, siitä on paha panna paremmaksi. Näin kirjoitin Budōkanilta 25. heinäkuuta, kun Aben sisarukset Uta ja Hifumi juhlivat sarjoissaan henkilökohtaista olympiakultaa puolen tunnin sisällä.
Kun tasan kaksi viikkoa myöhemmin Tokion olympialaiset ovat ohi, pidän sanoistani kiinni.
Aben sisarusten esitys tatamilla oli viilipyttymäinen, mutta haastattelualueella pokerinaama petti totaalisesti. Oli suorastaan hurjaa katsottavaa, kun lajinsa maailman parhaat judokat menettivät kontrollin. Haastattelut venyivät, koska itku oli holtitonta.
Pelko olympiaunelman kariutumisesta oli ollut Aben sisarusten arjessa läsnä pitkään. Koronapandemia oli pakottanut järjestäjät siirtämään Tokion olympialaiset vuodella, ja kisojen perumisen uhka oli päällä vielä silloinkin, kun urheilijat ja heidän suorituksistaan raportoineet toimittajat olivat saapuneet Tokioon.
Todistaessani lähietäisyydeltä Aben sisarusten hallitsematonta tunneryöppyä olympialaisten merkitys huippu-urheilijalle oli hetken voimallisesti läsnä.
Japanin kultasade
Tätä merkitystä oli TV:n välityksellä tarjolla jokaisena kisapäivänä. Japanin joukkueen mitaliennätys kesäolympialaisissa, 41 kappaletta, oli edellisistä Rio de Janeiron kisoista, mutta Tokiossa joukkueen menestys ylitti odotukset: 58 mitalia, joista peräti 27 oli kultaisia.
Kultamitaleista peräti kolmasosa tuli Aben sisarusten leipälajista judosta. Japanin joukkueen menestystarinasta jotain kertoo, että vaikka judokojen yhdeksän olympiavoittoa jätettäisiin pois laskuista, muun joukkueen tuomat 18 kultaa olisivat olleet myös yksinään Japanin kärkinoteeraus kesäolympialaisissa.
Onnistumisia välitti toistakymmentä japanilaista TV-kanavaa, jotka pyörittivät edellisen päivän huippuhetkiä jatkuvalla syötöllä vielä seuraavana aamuna. Kun heräsi tokiolaisessa hotellihuoneessa ja avasi TV:n, holtittomasti itkevästä japanilaismitalistista tuli ikään kuin tuttavallinen osa olympialaista aamiaisrituaalia. Kisojen merkitys piti otteessaan avajaisista päättäjäisiin.
Suomen joukkue onnistui
Tunneskaalan ääripäistä osansa saivat myös suomalaiset urheiluintoilijat. Erotus edellisiin Rion kisoihin oli, että urheilijoiden onnistumisprosentti oli Tokiossa huomattavasti korkeampi. Valtaosa ylsi kisoissa tasolleen. Riossa tulos oli pronssi ja kolme pistesijaa, Tokiossa mitaleita ja pistesijoja tuli tuplasti.
Etenkin yleisurheilussa joukkue oli Rioon verrattuna huomattavasti kilpailukykyisempi. Isossa kuvassa Wilma Murron (5:s), Topi Raitasen (8:s) ja Lassi Etelätalon (8:s) tuomat kolme pistesijaa tuskin kuitenkaan tyydyttävät suomalaisen penkkiurheilijan menestysnälkää, etenkin kun muista Pohjoismaista Norjalla on Karsten Warholmin, Jakob Ingebrigtsenin ja Eivind Henriksenin sekä Ruotsilla Armand Duplantiksen, Daniel Ståhlin ja Simon Petterssonin kaltaisia olympiatähtiä.
Kaikki lajit huomioiden Suomi tuplasi siis Tokiossa mitalien määränsä verrattuna Rioon, saman teki neljän sijaan kahdeksan mitalia saanut Norja. Tanska tuli Rion-tuloksestaan alaspäin neljä mitalia mutta päätyi silti 11 mitaliin. Riossa 11 mitalia saaneen Ruotsin saldo jäi puolestaan Tokiossa yhdeksään.
Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Lehtimäki sanoi ennen Tokion kisojen alkua, ettei Suomen joukkueessa yksikään urheilija ota mitalia normaalisuorituksella. Lausunto piti kutinsa. Joukkue onnistui lähtökohtiin nähden kiitettävästi.
Perustasossa valtavasti työtä
Lehtimäen johtaman yksikön onnistumista ei kuitenkaan pidä arvioida vain mitaleissa ja pistesijoissa, vaan toiminnan tuloksia on tarkasteltava laajemmassa katsannossa. Jotta todennäköisyydet puoltaisivat Suomen joukkueelle Tokion kaltaista kahta mitalia vuoden 2024 Pariisin olympialaisissa, joukkueesta olisi löydyttävä ainakin 5–6 urheilijaa, joiden olympiakesän suoritusten keskiarvo puoltaa mitalinäkymää.
Kaikissa lajeissa laaja otanta ei ole mahdollinen, mutta esimerkiksi yleisurheilussa viiden parhaan kisan keskiarvo – painottaen etenkin olympialaisia edeltävää kuukautta – ja toteutuneet mitalit mahtuvat usein erinomaisesti samaan yhtälöön.
Tokion kisoihin saavuttaessa Suomen joukkueessa tällaisia urheilijoita ei ollut.
Voittajasta ei epäselvyyttä
Mikä maa oli sitten Tokion olympialaisten suurin voittaja? Yhdysvallat voitti kultamitalitilastossa Kiinan niukasti 39–38 viimeisen päivän kirillään, Japani oli kolmas 27 kullallaan.
Jos menestystä tarkastellaan suhteutettuna väkilukuun, 5,1 miljoonan asukkaan Uusi-Seelanti on selvä voittaja. Suomeakin pienempi valtio kahmi mitaleja etenkin vesiurheiluissa saaden kokonaissaldokseen 20 mitalia. Niistä seitsemän oli kultaa, kuusi hopeaa ja seitsemän pronssia.
Kun Uusi-Seelanti osallistui ensi kertaa olympialaisiin Antwerpenissa vuonna 1920, sen saldo oli yksi pronssimitali. Suomi oli kisojen neljänneksi menestynein maa 34 mitalillaan, joista kultaisia oli 15. Uudella-Seelannilla kesti 64 vuotta, kolmetoista olympialaiset, että se sai kerättyä mitaleja yhtä paljon kuin Suomi sai Antwerpenissa.
Vuoden 1984 Los Angelesin kisoissa Uusi-Seelanti sai toistaiseksi suurimman kultasaaliinsa, kahdeksan kultaa, minkä jälkeen Suomi on ollut sen edellä vain kerran, Sydneyssä 2000.
Kuten Uuden-Seelannin esimerkki Tokiossa ja Tanskan 15 mitalia Riossa osoittavat, viiden miljoonan asukkaan maat eivät ole tuomittuja taistelemaan yksittäisistä mitaleista. Penkkiurheilijan ei tarvitse tyytyä kahteen pronssimitaliin. Arvokisamitalit perustuvat ennen kaikkea kivikovaan perustasoon, jossa Suomen joukkueella on vielä valtavasti työtä.
Lue myös: