Joskus iskee tunne, että ihailee itseään huimaavan paljon. Ei mistään saavutuksesta vaan siitä, että on ihminen. Me ihmiset ollaan niin älytsin kiinnostavia!
Yhtenä päivänä poimin vattuja ja mustikoita ja tajusin olevani keräilijä, niin kuin homo sapiens nyt on. Keräilyn flow on helppo saavuttaa, koska se on meillä geeneissä. Silloin näkee vain marjoja, marjoja, marjoja eikä voi keskeyttää, vaikka oikeastaan olisi jo nälkä ja pissahätä ja selkä jumissa. Tuo pöheikkö vielä. Ja tuo. Ja tuo!
Marjat ovat tärkeämpiä kuin kipu tai vaiva.
Sitten kun kaatuu väsymyksissään ja koska on ihan ryteikössä, kaatuu kulho kohti taivasta. Ei haittaa, vaikka naama iskeytyy mutaan ja nilkka vääntyy, kunhan vain astia pysyy pystyssä. Marjat ovat tärkeämpiä kuin kipu tai vaiva. Niistä on kiinni, onnistuuko huolehtimaan jälkikasvustaan läpi kylmän talven.
Kun näkee vatukon, ei voi enää poimia mustikoita, koska sokeri, sokeri, sokeri. Sen sijaan sienimetsässä ei helposti sorru vahingossa marjastamaan. Eikä silloin edes huomaa kesältä unohtuneita mustikoita, koska näkö on terävöitynyt keltaisen ja ruskean sävyihin. Kantarelli ei loista kullankeltaisena siksi, että se sitä hyödyttäisi, vaan meidän ihmisten näkö on kehittynyt löytämään parasta ravintoa syksyisestä metsästä.
Jos maltan maistaa marjaa, se maistuu hyvältä – kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että maistuvaiset marjat lisääntyvät tehokkaasti. Mutta oikeastaan aistimus on minun suussani ihana siksi, että ihmiselle on kehittynyt sellainen makuaisti, että tärkeät ravintoaineet maistuvat hyvältä.
Alaoksilta marjat poimii ihmisen paras ystävä. Koira on toista lajia; kaksi petoa on kesyttänyt toisensa! Joskus ihminen tarvitsi koiraa ravinnon hankintaan ja suojakseen ja koira ihmistä täsmälleen samaan. Minä käytän koiraa selviytyäkseni nykymaailman uhkista eli psyykkisestä stressistä ja liiasta istumisesta. Hän käyttää minua yhä edelleen ruoan ja turvan takaajana. Alistussuhde, symbioosi vai loisiminen? Oli mikä oli, ihmeen merkityksellinen lajien välinen suhde se on.
Ajatus metsässä lentää ja yhtäkkiä tajuan, että en ole pelkästään keräilijä vaan myös pystyn havaitsemaan ja ajattelemaan ja tietämään ja puhumaan siitä, että olen keräilijä. Olen vieläpä niin ihmeellinen olento, että tiedän, missä ihmiskunnan vaiheessa keräily on ollut hengissä säilymisen kannalta tärkeämpää kuin nyt ja miksi meistä on tullut tällaisia hienouksia. Tiedän sen siksi, että meidän laji on luonut tieteen ja kirjoituksen ja koulutuksen ja maailmanlaajuisen välineen tiedon välittämiseksi. Kehä: en pystyisi ajattelemaan tätä, jos suuni ei hamuaisi juuri niitä kasveja, joissa on ihmisen hermostolle välttämättömiä pikku pikku partikkeleja. Eikö ole uskomaton systeemi! Kuitenkin pelkkä solukasa ja silti niin ihmeellinen.
Eikä siinä vielä kaikki! Samaan aikaan kun saalistan sokeria, vitamiineja, antioksidantteja, proteiinia ja mitä kaikkea kerätä nyt voi, kuuntelen kuulokkeilla Yle Areenasta, kun Suomen parhaat näyttelijät ja ohjaajat keskustelevat siitä, miten teatteritaiteen keinoin voisi kuvata ihmisen osaa tässä maailmassa. Ymmärrän heitä, koska olen itsekin ihminen, ja me olemme luoneet pikkutarkan ja hienostuneen viestintäjärjestelmän eli kielet, joilla voi kuvata myös abstraktioita ja jopa vielä epäselviä ajatuksia, arveluja, tunnelmia.
Siitäpä tuleekin mieleeni, että eihän minun oikeasti tarvitse keräillä kuin viimeistä päivää, koska ihminen on keksinyt rahan ja ihan todella monimutkaisen järjestelmän – kulttuuri, kaupankäynti, logistiikka, rahatalous… – jotta saan hankittua ruokaa kaupasta, eikä jälkikasvuni selviytyminen seuraavasta talvesta ole kiinni siitä, millainen marja- tai sienivuosi on.
Auli Viitala
Kirjoittaja on mielenterveyskuntoutuja, jolla on aikaa ja tarvetta kuljeskella sienimetsässä.
Kolumnista voi keskustella 21.8. klo 23.00 saakka.