Kaaokseen päättynyt länsiliittouman Afganistanin kriisinhallintaoperaatio jää taatusti yhdeksi virstanpylvääksi kansainvälisen politiikan historiassa.
Afganistanin kaaoksen symbolinen arvo on kiistaton, mutta katastrofin ainekset olivat läsnä jo hyvän tovin. Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi kääntää ajan ratasta reippaasti.
– Afganistanin tapahtumat tuovat esiin piirteen, joka on ollut näkyvissä jo 1990-luvun liberaalin hybriksen katoamisesta lähtien.
Kreikan kielen sana hybris on syytä kääntää ylenpalttiseksi itsevarmuudeksi ja ylimielisyydeksi.
Näitä käsitteitä on sitten hyvä tarkastella kunnian ja häpeän kautta. Kuvat Kabulin lentokentältä jäävät ikäväksi todistukseksi tästä.
Koskenniemi muistuttaa, että 1990-luvulla kylmän sodan päättymisen jälkeen kansainvälinen järjestelmä vahvistui näennäisesti.
YK:n turvallisuusneuvosto alkoi toimia niin kuin piti ja muun muassa Maailman kauppajärjestö ja kansainvälinen rikostuomioistuin aloittivat toimintansa.
– Ajateltiin, että maailma seuraa eurooppalaista historiallista kehitystä. Tämä oli virheellinen ajatus, professori Martti Koskenniemi sanoo.
Maailma on monimutkaisempi kuin 1990-luvun kuva siitä
Vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen moni ymmärsi, että iso kuva ja tulkinta maailmasta on väärä. Laajempaan ymmärrykseen on mennyt kuitenkin koko vuosituhannen alku.
– Kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtui paljon asioita, jotka osoittivat, että 1990-luvun ajatusmaailma ei ollut todellinen.
Koskenniemen mukaan me emme elä maailmassa, jolla on historiallinen päämäärä. Emmekä elä liioin maailmassa, jossa perustuslaillinen demokratia ja ihmisoikeudet tulevat ymmärretyiksi samalla tavalla.
Afganistan näytti tämän karulla tavalla.
– Maailma on monimutkainen ja vaarallinen paikka, jossa valtapyrkimykset tulevat jatkuvasti ristiriitaan keskenään, professori Koskenniemi sanoo.
Hän on ollut jo pitkään huolissaan siitä, että valtava kuilu kansainvälisen järjestelmän ja poliittisen eliitin välillä on vain kasvanut ja kasvanut.
Länsi voitti kylmän sodan ja menetti vastapoolin. Lännen kuva kansainvälisestä järjestelmästä jäi menneisyyteen. Itsevarmuus ja ylimielisyys saivat uskomaan, että liberaali demokratia on kaikkien toive.
Oma etu edellä
– Kun puhutaan kansainvälisestä järjestelmästä, puhutaan sumuverhomaailmasta, koska toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen järjestelmä tarkoittaa Yhdysvaltoja ja sen liittolaisia.
Näillä mailla on sitten ollut ideologinen, sotilaallinen ja poliittinen mahdollisuus väliintuloihin ulkomailla – ja ne ovat voineet vaikuttaa merkittävästi paikallisiin konflikteihin.
Koskenniemi huomauttaa, etteivät länsimaat ole osallistuneet konflikteihin hyvää hyvyyttään. Ne ovat hyötyneet siitä, että kansainvälinen järjestelmä on epäoikeudenmukainen varsinkin taloudellisen hyvinvoinnin jakautumisen kannalta.
Kansainvälisiin suhteisiin ja kriisinhallintaan perehtynyt Tampereen yliopiston tutkimusjohtaja Hanna Ojanen sanoo, että esimerkiksi Euroopan maiden kannalta osallistuminen Afganistanin operaatioon lähti omista eduista.
– Kun EU:ssa ajatellaan turvallisuutta, sitä ajatellaan oman turvallisuuden kautta. Operaatiot nähdään oman turvallisuuden jatkeena, Ojanen sanoo.
Liberaali demokratia ei ole houkutteleva vientituote, jos kauppaaja alistaa taloudellisesti. Mitä hyötyä on äänellä, jos se ei kuulu mihinkään eikä poista osattomuuden tunnetta.
Valtio ja kansakunta jäävät kuvitelmiksi, mutta Allah herättää luottamuksen.
Onko Afganistan kansainvälisen kriisinhallinnan hauta?
Afganistanin kriisinhallintaoperaation kohdalla ongelma oli se, että päämäärä liikkui operaation venähtäessä. Miljardit paloivat, kun terrorismin vastaisesta sodasta liu’uttiin sujuvasti demokratian ja kansakunnan rakentamiseen.
Lopputulos on, että Afganistan on Talibanin hallussa, eikä demokratiasta tai yhtenäisestä kansakunnasta ole tietoakaan.
Suurlähettiläspäivillä alkuviikosta puhunut presidentti Sauli Niinistö huomautti, että “Afganistanissa romahti enemmän kuin pelkkä Kabulin hallinto” ja että “Afganistanin tapahtumat ajavat koko läntisen maailman perustavanlaatuisten kysymysten äärelle”.
Presidentti Niinistön mukaan Afganistan “herättää kysymyksiä kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden tulevaisuudesta ja lännen kyvystä edistää arvojaan maailmanlaajuisesti”.
Merkitseekö tämä sitä, että kansainvälinen kriisinhallinta on nyt loppu?
– Ei ole mitään syytä ajatella, ettei enää koskaan voi tehdä mitään, koska eilen kävi näin, professori Martti Koskenniemi sanoo.
Hän lisäksi muistuttaa, että julkisuuden historiallinen tietoisuus on lyhyt.
– Mutta herra paratkoon toivon, ettei kriisien torjunta tapahtuisi enää siten, että siinä länsiliittouma valtuutettaisiin tekemään sitä tai tätä, vaan että kriisinhallinnan päätöksenteko sekä sen toteuttaminen yhdistäisi eri intressit keskenään.
Tutkimusjohtaja Hanna Ojanen sanoo, että Afganistanin operaation epäonnistuminen luo kriisinhallinnan ylle pitkän varjon.
– Väistämättä tulee mieleen, mikä on Afganistanissa olleiden toimijoiden oppimiskyky, Ojanen sanoo.
Yhdysvaltain valta-asema on ohi
Professori Martti Koskenniemi sanoo, että on neuvoteltava diplomaattisesti sellainen rakenne, jossa kriisinhallintaoperaatiosta päätettäisiin yhteisesti eikä luotettaisi länsivaltojen prioriteetteihin.
– Se ei tapahdu huomenna, ei ensi vuonna, eikä vielä viidenkään vuoden päästä, mutta ehkä kymmenen.
Joka tapauksessa maailma on kriisinhallintaoperaatioineen siirtynyt nyt ylimenokauteen. Uuden vaiheen edessä ollaan ymmällään, muttei välttämättä neuvottomina.
– Kansainvälisen politiikan sykleihin vaikuttavat monet tekijät, joista vähäisin ei ole Yhdysvaltain poliittinen sykli.
Koskenniemi muistuttaa, että valtiot tulevat väliin voimakkaammiksi ja väliin heikommiksi. Yhdysvallat elää nyt tuota jälkimmäistä vaihetta.
– Amerikan aika on loppu – ja se on iso asia.
Koskenniemi huomauttaa, että elossa oleva sukupolvi on elänyt vain Amerikan aikaa. Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut Amerikan johtama.
– Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on todella kriisitilassa. Republikaanien ja demokraattien aatteellinen perusta on täysin hukassa – siellä lyödään toista kuin vierasta sikaa.
Kriisi heijastuu myös Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Yhdysvallat ei voi enää ajatella, että se voi järjestää sotilaallisesti minkä tahansa ongelman. Se ei siihen kykene, eikä halua.
Pettikö joku vai muuttuiko vain suhde?
– Kun Amerikan aika on loppu, niin se merkitsee myös sitä, että 1990-luvun harhakuvitelman yhteisestä kansainvälisen yhteisön äänestä tulee kadota.
Ei siis ole enää mahdollista löytää poliittisten, ideologisten ja uskonnollisten ristiriitojen ulkopuolelta yhteistä näkökulmaa.
– Ajatuksena tulee olla se, että mikä on hyvää kenellekin.
Koskenniemi kiteyttää uuden tilanteen siten, että Yhdysvallat ei ole enää keskiö, vaan yksi ja turhautunut pelaaja, joka eristäytyy mielellään nyt omaan linnakkeeseensa.
Tämä on tulkittu Euroopassa osin pettämisen näkökulmasta. Moni eurooppalainen poliitikko on katsonut, että Yhdysvallat pettää atlanttisen suhteen.
– Vierastan tätä pettämisen retoriikkaa. Siinä heijastuu juuri se 1990-luvun ajatus, että olemme yhtä suurta perhettä ja että tässä etenemme toinen toistamme tukien.
Koskenniemi huomauttaa, että valtiot toimivat kuitenkin omien intressiensä mukaan.
– Mutta on niin, että Euroopan ja Yhdysvaltain suhde on muuttunut. Jokin siinä tietoisuudessa, jossa olemme eläneet on muuttunut.
Paljon tuosta muutoksesta kulminoitui Donald Trumpin presidenttikauteen ja Afganistanin yhteinen epäonnistuminen syvensi suhteiden kuoppaa.
YK on heikko ja kiristysruuvi on Kiinalla
Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi näkee ylimenokaudessa ja sen jälkeisessä “uudessa maailmanjärjestyksessä” suuria epävarmuustekijöitä.
– Ei ole olemassa henkilöä tai tahoa, joka sanoisi, että kokeillaan tätä mallia.
YK:n ongelma on se, että se elää jatkuvaa reformia. Siksi reformista puhuminen ei vielä muuta mitään.
– YK on tavattoman heikko järjestelmä, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että tulevaisuuden monenkeskinen kriisinhallintatoiminta pitäisi keskittää juuri YK:lle.
Selvää sen sijaan on se, että Kiina on sotilaallisena ja taloudellisena mahtina yksi tulevan maailman valtakeskittymistä.
Kiina perustaa oman politiikkansa kovaan talouteen. Se ei vie demokratiaa, yhdenvertaisuutta tai tasa-arvoa. Sen politiikkaa ei häiritse lännen 1990-luvun idealismi.
Kuvaavaa on luonnollisesti ollut, että Kiina on lähentynyt uutta Taliban-johtoa juuri rahapussi ja investoinnit mielessään.
Samalla se on käyttänyt tilaisuuden lyödä länttä ja vaatinut jopa Afganistanin operaation keskeisesti osallistuneita länsimaita tilille ihmisoikeusrikkomuksista.
Kiinan YK-suurlähettiläs Chen Xu arveli alkuviikosta, että “demokratian ja ihmisoikeuksien lipun alla Yhdysvallat ja muut suorittavat sotilaallisia väliintuloja suvereeneissa valtioissa ja tyrkyttävät omaa malliaan valtioille, joilla on aivan erilainen historia ja kulttuuri”.
Kiristysruuvi on Kiinan kädessä, eikä se epäröi nyt vääntää.
Myös tutkimusjohtaja Hanna Ojanen näkee Kiinan nostavan profiiliaan merkittävästi. Se tulee näkymään myös tulevissa kriisinhallintaoperaatioissa.
– Operaatioihin tulee uusia toimijoita Kiinan johdolla. Saatamme saada koalitioita, joissa ovat mukana myös vaikka Venäjä ja Turkki.
Isoksi kysymykseksi muodostuu se, mistä operaatio hakee kansainvälisen oikeutuksen. 2000-luvun alussa hyväksyntä oli helppo saada YK:lta.
– Nyt se on vaikeampaaa, sillä kansainvälinen yhteisö on jakaantunut, Ojanen sanoo.
Nyt tutkitaan napoja
Professori Koskenniemi hahmottelee “uuteen maailmanjärjestykseen” rakennelmaa, joka olisi kolminapainen.
– Kiina olisi yksi napa, Yhdysvaltain ja Euroopan varaan rakentuisi toinen napa ja kolmas olisi jonkinlainen etelän maista koostuva uudelleen rakentunut G77-kehitysmaajoukko.
Koskenniemen ajatuksen taustalla on se tosiasia, että tulot ja hyvinvointi jakautuvat maailmassa epäoikeudenmukaisesti.
Köyhien maiden äänen saaminen mukaan päätöksentekoon voisi poistaa tätä ongelmaa – ainakin teoriassa.
Tutkimusjohtaja Hanna Ojanen pitää Koskenniemen hahmotelmaa kiinnostavana, mutta ongelmallisena.
– Meitä on ohjattu ajattelemaan maailmaa napojen kautta. Minusta se edellyttää navoilta liikaa pysyvyyttä.
Ojanen arvioi ongelmaa muutosten kautta. Esimerkiksi Yhdysvallat ja Eurooppa muuttuvat, ja ihmisten ja liike-elämän toiminta on globaalia tai vähintään alueiden välistä. Verkostoidutaan, asutaan eri puolilla maailmaa ja valtion merkitys tätä kautta vähenee.
– Tämä romuttaa auktoriteettia, jota kutsutaan navoiksi. Siirrymme enemmän kohti “ylinapaisuutta”, Tampereen yliopiston tutkimusjohtaja Hanna Ojanen sanoo.
Kuuntele Mistä maailma puhuu -podcast:
Lue lisää: