Minulla on ollut vuosikymmenien ajan käsitys itsestäni ihmisenä, joka ei osaa hoitaa viherkasveja. Olen ajatellut olevani niin suurpiirteinen, että turha edes yrittää. Kasvit kuolisivat kuitenkin. Vuoden etätöitä keittiön pöydän ääressä tehtyäni tajusin: minähän olen kotona koko ajan! Ehkä nyt muistaisin kastellakin?
Ensimmäisen kasvini tilasin kauppakassipalvelun kautta. Siellä oli valikossa kutkuttava yllätystilaus "Viherkasvi". Sain kultaimarteen. Seuraavan kasvini hankin Facebookin kaupunginosaryhmästä: pikkuruisen peikonlehden muutamalla eurolla. Kun intoilin uudesta harrastuksestani sosiaalisessa mediassa, tuttavat tarjosivat pistokkaita ja muutoista ylijääviä kasveja ilmaiseksi. Sain kevään aikana juorun, pikkusoilikin, muulinkorvan, kultaköynnöksen, kuparilehden, aloe veran, agaven, rahapuun, pylväs- ja nukkatyräkin ja vaikka mitä muita. Ja ne jäivät henkiin! Vain kiinanruusu kuoli ensimmäisen kuukauden aikana, kaikki muut kukoistavat.
Uskon vakaasti hitaiden muutosten seuraamisen hyvää tekevään voimaan.
En ole ainoa huonekasveista innostunut. Viherkasveilla on ollut paikkansa suomalaisissa kodeissa vuosikymmenien ajan. Viherkasvien suosio lisääntyi jo ennen pandemiaa, ja nyt harrastus tuntuu olevan suositumpi kuin koskaan.
Viherkasvibuumia on selitettymonella tavalla: pandemian aikana ihmiset saavat lohtua hoivaamisesta. Vieraantuneet millenniaalit kaipaavat kosketusta luontoon. Kun maailma ympärillä palaa ja ekokatastrofi tuntuu väistämättömältä, kasvit omassa kodissa voivat antaa lohtua.
Ajattelen, että viherkasvien hoitaminen on yksi tapa katsoa itsestä ulospäin. Se antaa mahdollisuuden keskittyä johonkin ihan muuhun kuin tähän näytölle jämähtäneeseen elämään. Myönnän, että läpidigitalisoituneessa arjessani omien käsien konkreettinen jälki tuottaa valtavasti iloa. Tällaisia harrastuksia on paljon, parvekkeettomana ja mökittömänä huonekasvit ovat minulle täydellinen ratkaisu.
Uskon myös vakaasti hitaiden muutosten seuraamisen hyvää tekevään voimaan. Tutkitustikin huonekasvit parantavat mielenterveyttä.
Uuteen harrastukseen kuuluu aina tiedon hakeminen. Kun aloitin, googletin ja opiskelin, mitä mikäkin kasvi tahtoo ja tarvitsee. Oli ihanaa oppia uutta! Mutta kun otin selvää mullattomasta kasvatuksesta ja altakastelun paremmuudesta, opin samalla, että suomalaisilla viherkasveilla on ärsyttävän monia naisvihamielisiä ja rasistisiakin lempinimiä. On selvää että moni nimi, joka oli entisaikaan hyväksyttävä, ei sitä enää ole. Olen kieltäytynyt käyttämästä niitä, puhun mieluummin sansivieriasta, nukkatyräkistä ja kultasiilikaktuksesta.
Tavallinen viherkasvi voi matkata Suomeen Hollannista, ja harvinaisempi vaikkapa Indonesiasta.
Opin myös, että viherkasvi-innostuksella on ikävä ekologinen kääntöpuolensa. Viherkasveillakin on hiilijalanjälkensä. Tavallinen viherkasvi voi matkata Suomeen Hollannista, ja harvinaisempi vaikkapa Indonesiasta. Valitettavasti viherkasveja myyvien suomalaisketjujen verkkosivuilta on vaikea löytää tietoa kasvien alkuperämaista.
Esimerkiksi mehikasvit ovat upean näköisiä kasveja, joista monet ottavat kuvia sosiaaliseen mediaan. Maailmalla ongelmaksi ovat nousseet salakeräilijät. He poimivat luonnosta mehikasveja, joilta on kestänyt vuosikymmeniä kasvaa nykyiseen kokoonsa. Koska mehikasvibisneksessä pyörivät isot rahat, on selvää, että luonnosta ilmaiseksi kerätyt ja kalliilla myytävät kasvit houkuttavat. Mehikasveilla on kuitenkin tehtävänsä ekosysteemissä, ja äkillinen raivaus vaikuttaa koko alueeseen.
Vaihtotalous on hyvä tapa hankkia uusia kasveja.
Onneksi viherkasveja voi harrastaa myös kestävästi. Perinteiset lajit ovat eksoottisia helppohoitoisempia, eikä silloin tarvitse jatkuvasti olla hankkimassa uusia kasveja.
Vaihtotalous on hyvä tapa hankkia uusia kasveja. Kun opettelin solmimaan makramee-amppeleita, aloin vaihtaa niitä kasveihin. Odotan jo ensi kevättä. Kun olen saanut kasvini elämään talven yli, on minun vuoroni antaa pistokkaita eteenpäin.
Pidän siitä, että saan opetella uusia asioita ilman hyötynäkökulmaa. Kun kaiken pitäisi koko ajan kehittää ammattitaitoa tai vähintään hapenottokykyä, on mahtavaa perehtyä multatyyppeihin ja silmusolmuihin, ihan vain niiden itsensä takia.
Kiihkeässä rytmissä sykkivässä maailmassa tekee hyvää odottaa pikkusoilikin kukan puhkeamista tai monsteran uuden lehden avautumista.
Raisa Omaheimo
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka antaa lempikasveilleen nimiä. Hänen peikonlehtensä nimi on Groot.
Kolumnista voi keskustella 20.9. klo 23.00 saakka.