Hän, he, henkilö. Kirjailija Laura Gustafsson puhuu sioista sanoilla, joita olemme tottuneet käyttämään ihmisistä. Juju on juuri siinä. Hän ja kuvataiteilija Terike Haapoja muodostavat taiteilijaryhmän nimeltä Gustafsson & Haapoja, joka on jo lähes kymmenen vuotta tutkinut, mitä me tarkoitamme, kun puhumme eläimistä ja ihmisistä, ja miksi eläimet nähdään ihmisen välineinä, tuotantokoneina.
Kaksikko aloitti käsittelemällä historiaa naudan näkökulmasta. Nyt luupin alle on päätynyt ihmisen suhde sikoihin. Siat-niminen näyttely avautuu Seinäjoen taidehallissa. Taiteilijat suhtautuvat kriittisesti lihan ja sikojen tuotantoon ja tuovat näyttelyssä esiin siihen liittyviä epäkohtia.
Gustafsson ja Haapoja ovat molemmat vakaasti sitä mieltä, että lihantuotannosta pitäisi luopua.
– Siinä ei ole järjen hiventäkään. Se on hyvin epätehokas tapa tuottaa ruokaa. Ihmiskunta on hillittömän suuri ja valtava osa pelloista käytetään rehuntuotantoon tai laitumina nautakarjalle, Gustafsson sanoo.
Haapoja nostaa esiin myös ilmastonmuutoksen hillinnän välttämättömyyden. Siihen päästään lopettamalla päästöjä tuottava eläinteollisuus.
– Lisäksi nykyisen tiedon valossa ei voi mitenkään moraalisesti oikeuttaa tuntevien olentojen käyttämistä pelkästään tuotantokoneina, hän sanoo.
“Helsingissä on helpompi nyökytellä”
Lihantuotantoa on toki kritisoitu aiemminkin julkisessa keskustelussa. Taiteilijoiden puhe on kuitenkin rohkeaa alueella, jonka ympäristössä on kymmenittäin sikatiloja. Etelä-Pohjanmaa on Suomen toiseksi suurin lihantuottaja. Siellä oli viime vuonna 177 tilaa, joilta lähti ihmisille 38 miljoonaa kiloa sianlihaa. Asia selviää Luonnonvarakeskuksen tilastoista.
Myös näyttelypaikka, Seinäjoen taidehalli, liittyy alueen lihantuotannon historiaan. Tila sijaitsee Itikan kaupunginosassa. Naapurissa toimivat aiemmin Itikan, sitten Atrian teurastamo ja lihanjalostustehdas.
Kun taiteilijat kutsuttiin pitämään näyttelyä Seinäjoelle, aihepiirin käsittely juuri tässä ympäristössä tuntui heistä tärkeältä. Se oli mielekkäämpää kuin tehdä uudet teokset vaikkapa pääkaupunkiseudulle.
– Helsingissä ihmisten on helpompi nyökytellä ja kokea, että asia ei kosketa heitä henkilökohtaisesti, vaikka heillä olisi ruoansulatusjärjestelmä täynnä eläinten kappaleita, Gustafsson sanoo.
Hänen mukaansa näyttelyssä ei ole kyse vastakkainasettelusta taiteilijoiden ja tuottajien välillä: ongelma on rakenteellisella tasolla, ei yksittäisten ihmisten ratkottavissa, ja asia on yhteinen.
– Jos kasvattaa sikoja tai on töissä teurastamossa tai lihanjalostamossa, näyttelyn voi varmastikin ottaa henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Se ei kuitenkaan ole tarkoitus, Gustafsson sanoo.
Näyttelyssä tarkastellaan eläintuotantoa myös tilallisten ja työntekijöiden näkökulmasta: hekin kärsivät taloudellisten paineiden vuoksi.
– Toivomme dialogia ja keskustelua siitä, millaisia ihmisille, eläimille ja luonnolle parempia vaihtoehtoja olisi, Terike Haapoja sanoo.
Maallakin ajatellaan monella tavalla
Seinäjoen taidehallin kuraattori Sanna Karimäki-Nuutinen kertoo, että tilaan haluttiin nykytaidetta, jossa puhutaan yhteiskunnallisista asioista.
– Olemme osa isoa kokonaisuutta, ja meidän pitää yhteiskuntana löytää ratkaisuja muun muassa siihen, kuinka paljon eläinten kasvattamista ekologiset järjestelmät kestävät. Muutoksia pitää tehdä. Se on tieteellisesti hyväksytty asia, ja me olemme myös poliittisesti sitoutuneet tekemään ratkaisuja. Taide on yksi ääni tässä keskustelussa, hän sanoo.
Karimäki-Nuutinen korostaa, että näyttely ei kommentoi erityisesti eteläpohjalaisia tuottajia, vaan näyttää asiat osana globaalia systeemiä, taustoittaa ja tuo esiin vaihtoehtoisia näkökulmia. Toiveissa on, että teokset herättäisivät keskustelua.
– Etelä-Pohjanmaalla on paljon ihmisiä, jotka ovat huolissaan ilmastonmuutoksesta. Maallakin ajatellaan asioista monella tavalla.
Tähän mennessä näyttely on herättänyt Karimäki-Nuutisen mukaan poikkeuksellista kiinnostusta paikallisessa mediassa. Mahdollisiin katsojien reaktioihin on varauduttu puhumalla oppaiden ja työntekijöiden kanssa näyttelyvalinnan taustoista ja perusteista.
Paavo on seuramies, joka tykkää röhkiä
Haapoja ja Gustafsson tekivät näyttelyyn kaksi uutta teosta. Ääni-installaatio Odotustila kuvaa sikojen viimeisestä yötä ennen teurastusta, ja se on esitetty aiemmin Amsterdamissa. Ei tietoja on Seinäjoelle varta vasten tehty videoteos. Se kerii auki sitä, millaista maailmaa eläinteollisuus luo.
– Otimme videon lähtökohdaksi todistusaineiston keräämisen. Katsomme materiaalia kuin tekisimme rikostutkintaa. Kokonaiskuva rakentuu sirpaleista ja yksityiskohdista, Gustafsson sanoo.
Hän luonnehtii teoksesta hahmottuvaa karua kuvaa: lihantuotanto on epäekonomista, epäekologista ja epäeettistä.
Videoteoksessa Nimetön (Elossa) on toisenlainen tunnelma. Siinä päähenkilönä on Paavo. Ja juuri Paavosta Gustafsson puhuu hänenä, aktiivisena kaverina, seuramiehenä, jota kiinnostavat tutkimusmatkat ja joka tykkää röhkiä. Paavo-sika asuu eläinten turvakoti Saparomäessä. Siellä Paavolle puettiin valjaat, joihin kiinnitettiin kamera.
– Hän kuvasi erilaisia aktiviteetteja, mitä possu keksii: tonkii maata, laiduntaa ja käy sisällä rapsuteltavana. Halusimme nähdä, miltä maailma näyttää sian näkökulmasta, Gustafsson sanoo.
Taide antaa ison suojan toimia
Gustafssonin ja Haapojan töissä on aina ollut läsnä utopian ajatus. Nykyisyyden muokkaus ja tulevaisuuden uudelleen kuvittelu ovat tekijöille tärkeitä.
– Mietin paljon sitä, millaista vaikutusvaltaa taiteella voi olla. Se nostaa asioita keskusteluun, tuo erilaista näkökulmaa ja avaa uusia väyliä ajatella, Laura Gustafsson sanoo.
Vaikka taiteilijoilla on omassa elämässään pyrkimys vaikuttaa, aktivistiksi Gustafsson ei itseään tunnista.
– On erilaista toimia taiteen puolella. Se antaa ison suojan. Aktivistit ovat vaarassa menettää paljonkin. Minä kuitenkin hyödyn tästä: saan “mainetta ja kunniaa”, rahaakin jonkin verran, hän sanoo.
Gustafsson & Haapojan näyttelykokonaisuus Museum of Becoming nähtiin viime vuonna Helsingin taidemuseo HAMissa. Laura Gustafsson (s. 1983) on kirjoittanut viisi romaania, joista esikoinen Huorasatu (2011) oli Finlandia-palkintoehdokkaana.
Terike Haapoja (s. 1974) asuu ja työskentelee New Yorkissa. Hänen teoksiaan on ollut esillä muun muassa vuoden 2013 Venetsian kuvataidebiennaalissa.
Mitä ajatuksia artikkeli herättää? Keskustele aiheesta 30.9. klo 23 asti.