En ole tähän ikään mennessä saanut juurikaan perintöä, mikä on tietenkin mahtava juttu. Mutta minulla on kuitenkin kolme esinettä, jotka ovat isovanhempieni jäämistöstä. Ne ovat hienoja asioita, joita osaan oikeastaan arvostaa vasta nyt.
Ne ovat hienoja siksi, että ne osoittavat, kuinka historia on lähellä, ihan tuossa nurkan takana. Mutta se taas on asia, jota ei oikein ymmärrä ennen kuin alkaa itse olla historiaa – kun siis on ehtinyt elää tarpeeksi monta vuosikymmentä ja alkaa nähdä oman kuolevaisuutensa.
Ensimmäinen perintökalleus on kaksi miekkaa, jotka ovat kuuluneet äitini puolen esi-isälle, sillä hän toimi tsaarin henkivartijana. Toinen miekoista on tylsä paraatimiekka, toinen teroitettu taistelua varten. Kovin hyvin hän ei ilmeisesti tehtävässään onnistunut, ottaen huomioon miten tsaarin kävi.
Seuraava kalleus on taskunauris, kultakello, joka on isoisoisäni. Hän osti sen Ameriikasta, jonne lähti kultaa vuolemaan. Kultaa ei kelloa lukuun ottamatta löytynyt, ja ajanottaja palasi lopulta takaisin Suomeen ilman omistajaansa.
Kolmas perintökalu on isoisäni päiväkirja talvisodasta, lakoninen ja tapahtumia listaava todistuskappale: ”16.1.1940. Ei erikoista. Kova pakkanen, yöllä peräti 41, telttakin tuntui jo vähän kylmältä”.
Nuo kolme muistoesinettä sitovat omankin sukuni tiukasti maailmanhistoriaan: Suomeen joka ei vielä ollut itsenäisesti olemassa, sisällissodan jälkeiseen pula-Suomeen ja viimein sota-aikaan. Yksittäisistä tavaroista huokuu tarinoita ja niihin kiteytyy kokonaisia aikakausia. (Sinänsä olisin ollut tyytyväisempi jos tsaarin hovissa palvellut esi-ukko olisi jättänyt minulle vaikka sen kadonneen meripihkahuoneen mieluummin kuin pari miekkaa, mutta onhan tuokin tyhjää parempi.)
Kun pitelee noita esineitä kädessä herää kysymys mitä jää jäljelle omista vanhemmista ja mitä itsestä.
Vaikka täällä eletään täydellisessä yltäkylläisyydessä, niin eipä talosta löydy ihmisten lisäksi kauheasti arvokasta pelastettavaa.
Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi on varakasta, joten heiltä jää tietenkin omakotitaloja ja kesämökkejä – ellei yksityistetty vanhustenhoitokoti ehdi väliin ja luultavasti ehtii. Mutta mikä on sellaista henkilökohtaista tärkeää, joka jää jälkipolvien ihmeteltäväksi - että ohhoh, tommostakin? Matkamuisto Neuvostoliitosta? Helsingin olympialaisten pinssi? Ruskeita viilukirjahyllyjä ja jokunen tietokirjasarja, kun ei niitä hennonut heittää roskiin. Valokuvia monta kansiollista, mustavalkoisia ja haalistuneita väriotoksia 70-luvulta.
Omalta sukupolveltani ei jää sitäkään. Triljoonat valokuvat katoavat jonnekin vanhojen tietokoneiden uumeniin. Huonekaluista ja vastaavista ei ole kaatopaikkaa lukuun ottamatta kukaan kiinnostunut. Jälkeen jää pelkkää roskaa.
No, ehkä jotain sittenkin. Roope-ukin vanha tennismaila! Sillä hän teki urotekoja ja voitti vielä huonompia pelaajia kuin hän itse oli! Myös jää kirjahyllyllinen kirjoittamiani kirjoja, joita kaikkia omat lapset eivät ehkä kehtaa heittää mäkeen, mutta lapsenlapset varmasti jo kehtaavat.
Mietin joskus, mitä pelastaisi, jos koti palaisi. Tehtävä oli vaikea: ehkäpä kainalostani löytyisi tietokone, mahdollisesti muutama albumi valokuvia. Vaikka täällä eletään täydellisessä yltäkylläisyydessä, niin eipä talosta löydy ihmisten lisäksi kauheasti arvokasta pelastettavaa. Yhdet uudehkot farkut. Sarjakuvakokoelma tietenkin, mutta olisihan se nyt vähän lapsellista pelastaa Asterixeja kun talo palaa ympärillä.
Ikävä johtopäätös on, että henkikultansa ohella sitä ei omista juuri mitään arvokasta – vaikka tavaramäärällä mitattuna kuuluu heittämällä maailman rikkaimpaan promilleen.
Ehkäpä lopulta tärkeitä ovat vain tarinat, jotka toki usein kiinnittyvät johonkin konkreettiseen esineeseen: Esimerkiksi isoäitini tykkäsi viimeisinä kuukausinaan katsella vanhoja valokuvia, sillä ne olivat ainoita joita hän vähän tunnisti. Kerran niitä taas katsottiin ja olin jo varautunut haukotushetkeen, kun yhtäkkiä edessä oli komea nuori sotilas jonka koppalakissa oli pahamaineinen pääkallo.
– Kukas se tuo sitten on! huudahdin.
Mummi mietti pitkään ja muisti: – Se on isän eno. Mutta hän taisikin sotia ulkomailla.
No niin!
Äitini puolestaan kirjoitti omasta suvustaan ja lapsuudestaan pienen tarinan meille lapsille, kun ajatteli, että on syytä kirjoittaa kun vielä muistaa ja on kirjoittamassa. Se oli viisasta. Siellä oli paljon asioita, joita en tiennyt – kun ei ole tullut puheeksi eikä kysytyksi.
Yleensä se meneekin niin, että siinä vaiheessa kun nämä asiat alkavat kiinnostaa on liian myöhäistä. Paras hetki aloittaa omien juuriensa ja suvun tarinoiden kuunteleminen oli eilen, tänään on toiseksi paras.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on lietolainen kirjailija
Kolumnista voi keskustella 11.10. klo 23.00 saakka.