Yhteiskunnallinen huumori, poliittinen satiiri on ahtaalla. Satiirikon kokema paine on kasvanut. Etenkin silloin, kun käsitellään valtakunnapolitiikkaa, prässääminen ja paine on kovaa. Näin sanoo ohjaaja, toimittaja Susanna Kuparinen.
– Tämän olen kokenut joka kerta, kun olen tehnyt näytelmiä, Kuparisen sanoo.
Kuparisen ohjaama Sokea piste -näytelmä käsittelee Helsingin politiikkaa. Osa näytelmään päätyneistä poliitikoista on kyseenalaistanut Kuparisen metodit, jossa journalismi ja teatteri yhdistetään.
Kuparinen sanoo paatuneensa arvostelulle ja syytöksille.
– Se on toimittajan arkipäivää. Tämän tyyppisen kritiikin julkisuus on silti joka kerta yllättävää, että se herättää niin paljon raivoa ja kiukkua, ihmiset vihaavat niitä juttuja ennen kuin ovat edes nähneet niitä, hän sanoo. Kuparinen oli vieraana Viimeinen sana -ohjelmassa, jonka voit katsoa tästä linkistä.
– Keskitytään toimintatapoihin aiheen sijaan. Satiirissa käsitellään kaikkein kipeimpiä aiheita, Kuparinen sanoo. Satiirin pohjavire on aina vakava.
Käsikirjoittaja: Satiirin kulta-aikaa ei ole koskaan ollut
Saska Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomissa, että yhteiskunnallisesta huumorista on tässä ajassa tullut niin vaarallista, että sitä yrittää enää muutama hullu ja Jyrki Lehtola.
Poliittista humoria tutkinut tohtori, satiirin käsikirjottaja Janne Zareff muistuttaa, että valta ei ole koskaan suhtautunut satiirikoihin suopeasti. Satiirin varsinaista kulta-aikaa, jolloin se olisi otettu vastaan hymyhuulin, ei ole koskaan ollut.
– Ehkä tässä ajassa on se poikkeus, että aika on viestinnällistynyt, Kuparinen sanoo. Poliittiset tahot käyttävät somejulkisuutta. Siinä missä ennen satiirin kohde ennen soitti puhelimella palautteensa, sanoi haastavansa teatterin oikeuteen, nyt hän ilmoittaa saman julkisesti Twitterissä.
Sosiaalisen median paine on kova.
Saska Saarikoski kirjoitti myös, että räväkimmätkin kirjoittajat ovat oppineet toimituksissa pelkäämään.
– Poliitikot ovat kaikissa puolueissa tulleet taitaviksi ja kärkkäiksi mobilisoimaan kannattajansa kertomaan, miten kelvoton jokin kulttuurituote on, joka ei heitä miellytä. Sama tosin pätee nykysin tavallisissa uutisjutuissa, jos ne asettavat poliitikon ikävään valoon, hän sanoo.
Zareff itse kirjoittaa Ylelle satiiria ja sanoo, ettei ole koskaan joutunut kuitenkaan pelkäämään huumorin kirjoittamista.
Kuparinen korostaa, että kaikki riippuu toimituksen tuesta. Jos pomot seisovat satiirin takana, satiirikko voi kirjoittaa vapaammin.
TV:stä puuttuu näyttävä satiiri
Sekä Zareff että Kuparinen toteavat, että televisiosta puuttuu tällä hetkellä näyttävä satiiri.
Kuparisen mukaan sille on kuitenkin kysyntää. Hänen kokemuksensa mukaan etenkin poliittiselle satiirille etsitään tekijöitä.
Zareffin mukaan satiiri muuttuu hitaasti.
– Liika byrokratia tai poliitikkojen käyttämä kapulakieli, jolla kätketään omaa korruptoituneisuutta, näitä käsiteltiin jo antiikissa Aristofaneen satiireissa.
– Sanojen ja tekojen ristiriita, Kuparinen lisää.
Samalla satiiri koko ajan elää ajan mukana. Varsinkin parodiassa keinot ja välineet heijastavat kutakin aikaa.
Janne Zareff sanoo kaipaavansa satiirille lisää resursseja. Susanna Kuparinen puolestaan toivoo, että satiiri pureutuisi enemmän politiikkatoimiin, siihen, mitä poliitikot ja muut vallankäyttäjät tekevät.