Me suomalaiset rakastamme kauneutta ympärillämme. Puunaamme pytinkejämme ja rapsutamme rintamamiestalojamme. Sisätiloissa on harkittuja valaisimia, muotoiltuja maljakoita, värikkäitä tekstiilejä.
Etenkin vapaa-aikana estetiikan taju kohtaa mielikuvituksen voiman. Maa on täynnä pakahduttavan kauniita kesämökkejä ja tunnelmallisia saunoja viimeisteltyine terassialueineen.
Viehkot kodit ja komeat mökit sijaitsevat pääosin sangen upeilla paikoilla. Ovathan kylät ja kaupungit syntyneet jokien varsille, salmien suistoihin. Meren tai järvien rannoille, harjujen notkelmiin.
Peltikiima on ristiriidassa ajan hengen ja virtausten kanssa.
Miten iankaikkisessa on siis mahdollista, että me mukisematta hyväksymme kaiken tämän kauneuden keskelle niin julmetun rumia kauppoja?
Harmaat tasakattoiset peltimarketit ovat vallanneet kaikki suomalaistaajamat. Paraatipaikoille kasattujen hökkeleiden seiniä on yritetty kätkeä teippaamalla kylkeen kuva omenasta. Toisinaan sen kaverina on appelsiini. Ne eivät pysty kätkemään sitä, että keskustoissa sykkii peltinen sydän.
Nuo peltihallit eivät välitä ympäristöstään. Rakentajaa ei ole kiinnostanut, missä ne ovat tai mitä niiden taakse peittyy. Vain logistiikan sujuvuus ja investoinnin lyhyt maksuaika merkitsee. Hallit ilmestyvät paikoilleen kuin taivaasta tiputettuina. Aivan kuten jokin suurempi voima heiluttelisi tietokoneen hiirtä Suomen yllä. Klikataan yksi peltikuutio tuohon ja tuplaklikataan lisää hehtokuutioita tuonne. Ai, tässä onkin rakennusoikeutta. Ei muuta kuin julkisivun viereen sijoitetusta lastauslaiturista nuolella kiinni ja 50 metriä lisää leveyttä kas noin.
Kaikkein vanhimpien suomalaiskaupunkien koristeelliset jugendtalot ovat usein vanhoja kauppojen pääkonttoreita tai varhaisia tukkuja.
Näin ei ole aina ollut. 30-luvulla ja vielä 50-luvulla oli pulaa kaikesta, mutta ei pelisilmästä. Etenkin S-ryhmän silloinen johto jätti jälkeensä komean perinnön: Osuuskauppafunkkiksen. Isoa valkoiseksi rapattua pintaa, näyttäviä kaaria. Leikkisiä yksityiskohtia. Moni vanha osuuskauppa on edelleen usean suomalaiskeskustan kaunein rakennus. Kaikkein vanhimpien suomalaiskaupunkien koristeelliset jugendtalot ovat usein vanhoja kauppojen pääkonttoreita tai varhaisia tukkuja.
Nykykaupat näyttävät siltä, ettei niiden ole tarkoituskaan kestää aikaa. Nopeasti pystyyn nostetut peltiladot ovat kauppaketjujen näkökulmasta eittämättä tehokkaita. Mutta jotain surullista ja kyynistä siinä on. Ikään kuin kaupan ala ei uskoisi, että heidän liikkeissään asioisi ketään enää muutaman vuosikymmenen päästä.
Peltikiima on ristiriidassa ajan hengen ja virtausten kanssa. Kaupat puhuvat kilpaa vastuullisuudesta ja esittelevät auliisti kestävän kehityksen toimintaansa. Kertakäyttökiinteistöt sopivat tuohon eetokseen perin huonosti.
Itse kauppoja vastaan minulla ei ole yhtään mitään. Päinvastoin. Verkkokauppa alkaa jo puuduttaa ja hyvin varustelluissa ruoka- ja rautakaupoissa asiointi on yhtä arjen juhlaa. Liikkeiden tarjonnan laajuus ilahduttaa ja hätkähdyttää jopa syrjäseuduilla. Eikä pellissä itsessään mitään pahaa ole. Kaupunkien reunamille, teollisuusalueiden kupeeseen sitä sopii taivuttaa kauppojen muotoon vaikka enemmänkin. Mutta kuka antoi luvan harmauttaa niillä koko maan?
Suomessa on kolme keskenään kilpailevaa isoa kauppaketjua ja muutama vapaa-aikaan erikoistunut tavaratalo siihen päälle. Mitä jos edes yksi niistä irtaantuisi rumuuskartellista? Alkaisi panostaa kauniisiin ja kestäviin kiinteistöihin. Liittoutuisi maamme parhaiden puutalorakentajien kanssa tavoitteenaan tehdä maailman kauneimpia kauppoja. Synnyttäisi Euroopan metsäisimpään maahan rakentamisosaamista, jolla itsessään olisi kansainvälistä kysyntää.
Siitä jäisi kaunis jälki kauniiseen maahan.
Jani Halme
Kirjoittaja on Etelä-Karjalassa ja Helsingissä asuva luova johtaja ja toimittaja. Halmetta voi kuunnella myös Yle Areenan Kupla -ohjelmassa.
Kolumnista voi keskustella 12.1. klo 23.00 saakka.