Tänään on kansainvälinen miestenpäivä. Mainittua merkkipäivää on vietetty 19. marraskuuta jo kolmattakymmenettä vuotta. Se huomioidaan yli 80 valtiossa ja sillä on Unescon tuki.
Näin kertoo Wikipedia.
En ollut mokomasta kuullutkaan ennen kuin minulle soitettiin ja pyydettiin miestenpäiväksi kolumnia.
Mietin aika pitkään, jotta mitäpä tuosta osaisi kirjoittaa.
Sitten ajattelin, että josko vaikka naputtelisin jotain sukuni miehistä.
Paavo oli keljumainen mies, omien sanojensa mukaan pisteliäs kuin kuusi.
Oli pakko ajoittaa äitini suvusta, koska sen puolen miehien persoonaa on tutkittu melko pitkälle. Isoukkini isoukista on väännetty monia kirjojakin. Hän oli Paavo Ruotsalainen, kavereiden kesken Ukko-Paavo tai Löyhkä-Paavo.
Paavo keksi körttiläisyyden. Hän oli viinaanmenevä heppu, jonka suupielistä valui tupakkamällinpurijan sylki. Paavolla oli iso perhe. Hän tapasi lähteä kotoaan saarnareissuille kontissaan talon viimeinen leivänkannikka. Muutenkin Paavo oli keljumainen mies, omien sanojensa mukaan pisteliäs kuin kuusi.
Synninteot tuntevana miehenä hän osasi lohduttaa.
Paavon tytär Justiina meni naimisiin erään Aaro Kokkosen kanssa. Aarosta en tiedä kuin sen, jotta hän kastoi poikansa kaimakseen. Poika-Aarosta tiedän rikenen enemmän: hän oli karvainen mies.
Muuta perimätietoa hänestä ei sukuumme jäänyt.
Vielä minun lapsuudessani ruokaa laittavaa miestä saatettiin manata ”perkeleen Ierikka-Jussiksi”.
Aaron siittämistä miehistä tiedänkin jo rutkemmin. Erik-Johan oli suvun häpeäpilkku, koska hän tykkäsi laittaa ruokaa ja siivota. Vielä minun lapsuudessani ruokaa laittavaa miestä saatettiin manata ”perkeleen Ierikka-Jussiksi”.
Heikistä, karvaisen Aaron kuopuksesta, tuli rakennusmestari. Hän urakoi Kuopioon lukuisia merkittäviä rakennuksia, kuten Kuvakukon ja Haaremin talon. Siilinjärvellä hän johti Tarinaharjun sairaalan rakennustöitä. Kun hän vietti merkkipäiviään, kirjoitettiin vuosien täyttymisestä kaikissa maakunnissa ilmestyneissä sanomalehdissä.
Viimeisen urakkansa Heikki sai Kuopion satamaan. Uudisrakennuksen alla oli pehmeää maata. Maa petti, rakennus sortui. Heikillä oli velkoja. Hän päätti päivänsä ravintolan vessassa pistoolin kanssa.
Näin ainakin minulle on kerrottu.
Kolmas pojista oli Lars-Peter, jota sanottiin Lassiksi. Hän meni naimisiin Olga-nimisen naisen kanssa. Kaksi Olgan veljeä teloitettiin Tampereella vuonna 1918. Kun Olgan isä kuuli tapauksesta, hän kuittasi sen ytimekkäästi:
– Mitäs läksivät.
Lars-Peter taas hommasi kotipaikkani pakkohuutokauppaan. Heikki-veli hommasi paikalle ostomiehet, jotka huusivat tulevasta synnyinkodistani korkeimman tarjouksen ja Heikki järjesti tilan ukkini Paulin sekä hänen veljensä Toivon nimiin.
Sitten syttyi talvisota. Rauhan tultua Toivo lähti Mänttään tehdasduunariksi ja ukki jäi isännöimään tilaa rauhan tultua kihlaamansa naisen, mummoni kanssa. Lars-Peter oli mummolleni keljumainen appiukko – anteeksi hän pyysi kuolinvuoteellaan. Mummon mielestä se kuittasi kaiken.
Ukki oli sotainvalidi. Hän kuoli setänsä rakennuttamassa sairaalassa 60-luvun alussa. Vähän myöhemmin samalla vuosikymmenellä äitini teki mummostani vanhan emännän menemällä yksiin isäni kanssa.
Isäni ja äitini elivät työlle, kodille ja maalle. Heidän elämänpiirinsä pysyi pienenä enkä usko sen enää laajenevan.
Isäukon kanssa tapeltiin joskus ihan aika ravakasti. Mutta kertaakaan emme ole tapelleet siitä, että hänen poikansa – minä – on löyhkäillyt maailmalla, kasvattanut näkyville paikoille pitkiä karvoja, epäonnistunut, laittanut ruokaa ja siivonnut, edustanut jotakin aatetta, tärvännyt rahojaan joutavaan ja tuonut sukuun miniäehdokkaita ynnä lopulta miniän.
Semmoisia miehiä on meidän suvussamme.
Minulla on kaksi poikaa ja heidän suhteensa kolme toivetta: kunhan elättävät itsensä ja elävät edes hivenen ihmisimmin kuin isänsä sekä tajuaisivat, että miesten- ja naistenpäivää voidaan toki viettää kerran vuodessa, mutta ihmisten päivään he heräävät jokainen aamu.
Antti Heikkinen
Kirjoittaja on nilsiäläinen kirjailija, toimittaja, näyttelijä ja sekatyömies. Hänen maailmankuvansa on eräiden mielestä juuri niin kapea kuin savolaisjuntilla olla kuuluukin, toisten mielestä huomattavasti laajempi kuin savolaisjuntille sopii.
Kolumnista voi keskustella 20.11. klo 23.00 saakka.