Maisemaan liittyy kansallistunnetta, elämää, muistoja – valtaakin. Maalla on omistajansa, mutta kuka omistaa maiseman? Toteutuuko perustuslain mukainen omaisuudensuoja, kun kansalainen tekee maisemallisia toimenpiteitä, joiden myötä naapurin kiinteistöllä ilmastolliset olosuhteet muuttuvat, arvo laskee tai elinkeinon harjoittaminen heikentyy?
Entä mikä on 2020-luvun suomalainen kansallismaisema? Talousmetsien mosaiikin, aukkojen ja nuorten metsien ympäröimät samentuneet järvet? Vai yksilajiset pellot raivattuine pientareineen?
Ei kai saisi olla näin realistinen. Onhan meillä upeita maisemia ympäri Suomea. Ne ovat vain pieninä rippeinä ympäriinsä ja romanttisina kulisseina sen vallitsevan edessä.
Kansallispuistot ovat maisemien reservaatteja, mutta Kolillakin kulkeminen heti kansallispuiston ulkopuolella etenee aukolta ja taimikolta seuraavalle.
”Kyllä metsä kasvaa hakkuun jälkeen takaisin. Kymmenen vuoden päästä aukon tilalla on jo kohisten kasvava metsä!” Ei ole. Metsä monimuotoisine ekosysteemeineen niin maan päällä ja alla, puun kuorten raoissa kuin rinteen tihkupinnoilla ei palaa kymmenissä vuosissa, jos koskaan. Eikä se maisema, joka vaihdettiin kantorahaan, verotuloihin ja osakkeenomistajien voittoihin. Peitteisellä metsänhoidolla ja syvällisemmällä harkinnalla moni maisema voisi säästyä ja metsänomistajakin voittaa.
Kulttuurimaisemat edustavat elinympäristöä, jossa ihmisen vaikutus on hallitseva. Onko vallitsevasta maankäyttötavasta muodostumassa siis kulttuuri- ja kansallismaisemaa?
Ehdotankin valtakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi Osaran aukeat, Koillismaan syväauraukset, ja Etelä-Karjalan metsämaat – jos sallitte jälkimmäisen osalta, että vedän hieman kotiin päin.
Myös infrastruktuurimme syö maisemaa. Metsä- ja peltokato sen vuoksi jo tunnistetaan, mutta onko ajateltu maisemakatoa? Rakentaminen, tiet, sähkölinjat luovat koko ajan uutta maisemaa. Lähiseudullani jopa normaaleille keskijännitelinjoille on hakattu 40 metrin suojavyöhykkeet. Riippumatta kulkeeko linja metsässä, pihassa tai rannassa, tai vaikka puut eivät olisi vielä kymmeniin vuosiin uhanneet myrskyssä linjaa, jos silloinkaan.
Toisaalla arvostamme avaraa maisemaa ja se liittyy useimmiten kulttuuriin. Aikaan, kun on asutettu ja raivattu. Nykypelloilla pusikot ovat pahasta, vaikka monimuotoisuudelle, laidunkarjalle ja viljelyllekin ne voisivat olla eduksi laajoilla peltoaukeilla.
Pohjois-Karjalassa, Ilomantsissa, ympäristöpalkittu viljelijä Joonas Potkonen on raivannut pusikoituneita peltoja umpeenkasvaneissa vaaramaisemissa. Hän on oivaltanut kuinka voi ansaita elannon ja tekemisen merkityksen yhdistämällä ruuantuotannon ja maisemanhoidon.
Tekisi mieleni tutkia, miten pellon peitteisyys vaikuttaa viljelijän ja peltojen vaikutuspiirissä elävien ihmisten mielialaan.
Katsokaapa peltomaisemaa, kun liikutte. Pellolla tulisi olla vihreitä kasveja ja eläviä juuria myös sadonkorjuun jälkeen. Vielä marraskuussakin koleutta ja pimeyttä uhmaavat kasvit yhteyttävät, käyttävät ravinteita ja ruokkivat juurtensa kautta maan pieneliöstöä aina kun lämpötila on plussan puolella. Kasvipeitteettömältä, mustalta pellolta karkaa hiiltä ja ravinteita, kiintoainestakin, sateen huuhtoessa ja rapauttaessa pellon paljasta pintaa. Tämän näkee pellolla kulkiessa tai maitokahvin värisiä jokia ja niiden suistoja katsoessa.
Kasvipeitteisellä pellolla voi olla myös yllättäviä sivuvaikutuksia. Tekisi mieleni tutkia, miten pellon peitteisyys vaikuttaa viljelijän ja peltojen vaikutuspiirissä elävien ihmisten mielialaan. Hypoteesina on että syksyn pimeydessä kirkkaanvihreänä helottava nurmi-, syysruis-, -vehnä- tai -rypsipelto, tai kukkiva monilajinen kerääjäkasvusto tuo positiivisia tuntemuksia verrattuna muokattuun maahan.
Olemme liiaksi kovettaneet itsemme ja turtuneet sille, että milloin vain tärkeä maisemamme voi hävitä.
Maisemataso on mielekäs tarkasteluyksikkö, kun mietimme toimintamme vaikutusta ympäristöön. Se on jokaisen ihmisen käsitettävissä oleva. Maisemien kytkeytyvyys toisiinsa taas on tärkeää eri lajien elinympäristöjen säilymisen kannalta.
Usein maisemat kätkevät sisälleen leikkipaikkoja, ulkoilureittejä ja elinympäristöjä. Ne antavat suojaa tuulelta ja paahteelta, tai toisaalla antavat niille tilaa.
Maiseman muutos aiheuttaa myös surua. Ei sitä tarvitse yhtään peitellä eikä vähätellä vaan mieluiten jakaa muiden kanssa.
Olemme liiaksi kovettaneet itsemme ja turtuneet sille, että milloin vain tärkeä maisemamme voi hävitä. Takapihan ulkoilumetsä, monimuotoinen peltoaukea, pihametsä partiokämpän ympäriltä tai saaren siluetti järven selällä. Niin katoavaista.
Juuso Joona
Kirjoittaja on Joutsenolainen maanviljelijä ja metsänomistaja, joka rakastaa vihreää kaikkialla paitsi suunnistuskartalla.
Kolumnista voi keskustella 4.1. klo 23.00 saakka.