Kuvitellaan, että kirjoitan kolumnin. Esitän siinä kritiikkiä jonkin vähemmistön toiminnasta, vaatimuksista tai moraalista. Kirjoitukseni herättää protestin: Olet etuoikeutettu! Et kuulu vähemmistöön, jota kritisoit – on parempi olla kommentoimatta asioita, joita ei ymmärrä.
Sitten käy vielä niin, että kritiikistäni provosoituneet ihmiset aloittavat kampanjan minua vastaan. He vaativat kirjoitustani poistettavaksi, ja kolumnipaikkani lopettamista. He ottavat yhteyttä kaikkiin avustamiini medioihin ja vaativat, että kirjoituksiani ei saa enää julkaista.
Viimeistään tässä vaiheessa huomaa, että esimerkkini ei ole kuvitteellinen – tällaista tapahtuu niin sanotussa woke-kulttuurissa. Yhdysvalloissa lukuisat akateemikot ja journalistit ovat menettäneet työpaikkansa koska he ovat sanoneet tai kirjoittaneet jotakin, joka ei ole miellyttänyt woke-kansaa.
Näin kävi esimerkiksi Philadelphia Enquirerin päätoimittajalle Black Lives Matter-liikkeen mielenosoitusten aikana. Mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa vastustavan liikkeen mielenilmaisuissa esiintyi myös mellakoita ja tuhottiin omaisuutta. Päätoimittaja sai lähteä, koska hyväksyi lehteensä kolumnin otsikolla. Buildings Matter Too (On rakennuksillakin väliä).
Vasemmisto on pitänyt konservatiivien moraalista absolutismia absurdina, mutta woken oma moraali vaikuttaa myös absoluuttiselta.
Suuttujat suuttuivat, koska otsikossa annettiin heidän mielestään ymmärtää, että rakennukset ovat yhtä arvokkaita kuin ihmishenget. Siihen loppui arvostetun toimittajan 20 vuoden ura suuressa sanomalehdessä.
Woke on tehnyt Yhdysvaltain moraalisesta maisemasta mielenkiintoisen. Tähän asti äärimoraalisuutta ovat edustaneet konservatiivit. Kun taustavoimina ovat jumala, raamattu ja kirkko, on helppo olla vakuuttunut oman moraalinsa oikeutuksesta.
Vasemmisto on pitänyt konservatiivien moraalista absolutismia absurdina, mutta woken oma moraali vaikuttaa myös absoluuttiselta. Mitä muuta voi sanoa moraalista, johon nojaten ihmisiä mustamaalataan ja savustetaan työpaikoistaan? Mutta jos woke-väkeä kritisoidaan, heidän moraalinen absolutisminsa muuttuu yhtäkkiä moraalirelativismiksi – sitä edustaa asenne: älä kommentoi asioita, joita et voi ymmärtää.
Avataanpa vähän näitä käsitteitä. Millainen ihminen on moraaliltaan relativisti tai absolutisti ja onko mahdollista olla moraalisesti objektiivinen?
Asia pohditutti minua parikymppisenä. Silloin mietittiin, voimmeko tuomita toisten kulttuurien moraalia oman kulttuurimme moraalin pohjalta. Usein kuultu vastaus oli – ei, emme voi. Jos teemme niin, se on kolonialismia ja kulttuurista sovinismia – syötämme muille oman kulttuurimme arvoja ja moraalia ilman, että he ovat sitä pyytäneet.
Pointissa on järkeä.
Mutta.
Pitiäisikö sen varjolla hyväksyä tyttöjen ympärileikkaus? Olisiko ookoo, jos Intiassa lesket edelleen poltettaisiin aviomiehen mukana? Tai tulisiko homoseksuaalien syrjintä hyväksyä kulttuurisena käytäntönä? Filosofian näkökulmasta kyseessä on valinta moraalisen relativismin tai moraalisen objektivismin välillä.
Relativismin mukaan moraali on aina suhteellista. Siksi emme voi tuomita toisten moraalia omien käsitystemme pohjalta.
Objektiivisen moraalikäsityksen mukaan on olemassa moraalisesti objektiivisia totuuksia, ja näin ollen meillä voi olla paljonkin sanottavaa toisten moraalista.
Ja sitten on vielä moraalinen absolutismi, jonka mukaan moraaliset arvot ovat paitsi objektiivisia, myös ikuisesti muuttumattomia ja aina velvoittavia.
On järjetöntä väittää, että emme voi esittää moraalisia tuomioita toisista kulttuureista.
Sain sielunrauhan näiden filosofisten valintojen välillä, kun luin filosofi Mary Midgleyn teoksesta Heart and Mind luvun ”Trying Out Ones New Sword”.
Midgley vakuutti minulle, että moraalirelativismi ei toimi –on järjetöntä väittää, että emme voi esittää moraalisia tuomioita toisista kulttuureista.
Ensiksikin, jos olisi olemassa raja, jonka yli emme voisi kritisoida toista kulttuuria, sen pitäisi päteä molempiin suuntiin: Toiset kulttuurit eivät voisi kritisoida meitä. Silti, kuvitelkaapa, että viidakossa asuva alkuasukas tempaistaisiin elämään puoleksi vuodeksi Helsinkiin. Tämän jälkeen hän kertoisi mielipiteitään suomalaisesta tasa-arvosta, lasten kasvatuksesta tai ravintolaruoasta ja esittäisi joistakin asioista tiukkaa kritiikkiäkin.
Emmekö lukisi tällaisen haastattelun innostuneena ja inspiroituneena ja keskustelisi siitä ystäviemme kanssa? Nimenomaan siksi, että alkuasukas tulee toisesta kulttuurista ja näkee meidän kulttuurimme tuorein silmin. Jos hyväksymme sen, että hän näkee meidät tuorein silmin, miksi myös me emme voisi nähdä toisia kulttuureita tuorein silmin?
Jos kritisointi on sallittua vain silloin, kun voimme täysin ymmärtää kritisoimaamme kulttuuria, emme voisi kritisoida asioita edes omassa kulttuurissamme.
Toinen Midgleyn argumentti on, että jos moraalinen relativismi estää meitä kritisoimasta toisia kulttuureita, sitten se estää meitä myös kunnioittamasta niitä. Moraalisen relativismin pointti on, että emme voi ymmärtää toista kulttuuria oman kulttuurimme pohjalta. Mutta eikö myös toisen kulttuurin kunnioittaminen vaatisi sekin ymmärrystä asianomaisesta kulttuurista. Kunnioittaminen ja kritisoiminen ovat kolikon kaksi eri puolta.
Kolmanneksi Midgley toteaa, että jos kritisointi on sallittua vain silloin, kun voimme täysin sisältäpäin ymmärtää kritisoimaamme kulttuuria, silloin emme voisi kritisoida monia asioita edes omassa kulttuurissamme. Mitäpä keski-ikäiset voisivat sanoa nuorten moraalista tai toisinpäin, jos he eivät tunne tai ymmärrä toistensa maailmaa.
Moraalisen relativismin päässä luuraa myös iso kysymys: mitä kertoo meistä se, jos jonkun maanrajan yli astuttuamme toteaisimme, että moraalinen vakaumukseni ei päde täällä? Oliko vakaumusta sitten koskaan olemassakaan.
En millään pääse sinuiksi sellaisen ajatuksen kanssa, että joku ei voisi kommentoida toisen ihmisryhmän asioita, koska kommentoija on ”väärässä positiossa”.
Olen koettanut ymmärtää woke-ilmiön moraalista maisemaa Midgleyn essee mielessäni. Hänen mukaansa moraalirelativistit näkevät kulttuurit eristyneinä saarina, vaikka ne eivät ole olleet sellaisia vuosisatoihin. Kulttuurimme on täynnä lainasanoja ja muista kulttuureista lainattuja uskomuksia ja tapoja. Opimme tuntemaan omaa kulttuuriamme ja kehitymme vertaamalla itseämme toisiin.
Jos tämä pätee kulttuureihin, miksi se ei pätisi myös ryhmiin. Vertailemme omaa ryhmäämme toisiin ryhmiin. Se herättää meissä ajatuksia, kysymyksiä ja joskus kritiikkiäkin. Siksien millään pääse sinuiksi sellaisen ajatuksen kanssa, että joku ei voisi kommentoida toisen ihmisryhmän asioita, koska kommentoija on ”väärässä positiossa”.
Sen sijaan ajattelen, että meidän ei tarvitse sortua moraaliseen relativismiin sen enempää kuin moraaliseen absolutismiin. Riittää, jos pidämme mielemme avoinna sen suhteen, että voimme koettaa löytää objektiivisia moraalisia totuuksia.
Nekään eivät ole suljettuja ja muuttumattomia. Yhteiskunnat muuttuvat, ihmiset muuttuvat; moraaliset käsitykset on voitava avata ja ne on voitava arvioida ja neuvotella uudestaan. Se on ajatusten argumentointia eli perustelua ryhmien välillä ja ryhmien sisällä – ja lopulta omassa sydämessä.
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja, jonka mielestä eräs toimittajan tehtävä on etsiä uusia näkökulmia.
Kolumnista voi keskustella 25.1. klo 23.00 saakka.