Ihmiset viettävät tänä päivänä paljon aikaa vain omanikäistensä seurassa. Tämän havainnon teki eläkkeellä oleva tutkimusprofessori emerita Marja Holmila, kun hän haastatteli yli 70-vuotiaita naisia tutkimustaan varten.
– Meidän yhteiskuntamme on sellaisessa vaiheessa, että arkielämä jakautuu ihan pienestä pitäen ikäryhmittäin. Väyliä, joissa eri ikäryhmät voisivat luontevasti tavata toisiaan, on meidän nykyisessä elämäntavassa suhteellisen vähän, Holmila sanoo.
Erityisesti vanhusten sekä lasten ja nuorten olisi hyvä olla enemmän tekemisissä keskenään. Nuorten ihmisten seura toisi vanhuksille hyvinvointia ja vanhemmilla ihmisillä taas olisi annettavanaan paljon elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja tietotaitoa.
– Meidän historiankirjoituksemme voi kertoa yleistyksiä sieltä ja täältä ja antaa vuosilukuja, mutta entisen elämän ymmärtäminen ja oppiminen tapahtuu ihmisten välillä, Holmila huomauttaa.
Iän tuomaa kokemusta ei nähdä eikä kuulla
Yli 70-vuotiaita naisia on Suomessa yli puoli miljoonaa, mutta heidän näkemyksistään puhutaan julkisuudessa hyvin vähän. Tällainen kokemus oli ainakin monilla Holmilan haastattelemilla naisilla.
E2 Tutkimuksen maanantaina julkaisemassa Ikänaisten elämisen taito ja kokemukset asemastaan yhteiskunnassa -selvityksessä Marja Holmila päästää naiset ääneen.
Hän haastatteli selvitystä varten 34 yli 70-vuotiasta naista loppuvuoden 2020 aikana.
Monet naisista arvioivat, etteivät tule enää nähdyiksi ja kuulluiksi, vaikka ovat aiemmin toimineet merkittävässä työroolissa tai yhteiskunnallisessa asemassa. Kyvykkyyttä ja iän tuomaa kokemusta ei huomata.
Erityisesti eläkkeelle jääminen oli ollut monelle haastatelluista vaikea kokemus.
– Joillakin naisilla saattoi olla sellainen tunne, että heillä olisi ollut oppeja ja kokemuksia jaettavana, mutta niistä ei kukaan ollut kiinnostunut, Holmila kertoo.
Vähäarvoinen vai arvokas?
Vaikka Holmilan oma eläköityminen Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sujui hyvin, hän tunnistaa syrjäytymisen tunteen, joka voi seurata siitä, kun ei enää pääse hyödyntämään osaamistaan työelämän ulkopuolella.
Se oli pitkän uran tutkijana tehneelle Holmilalle myös yksi syy aloittaa haastattelujen tekeminen.
Muiden 70 vuotta täyttäneiden tapaan kesällä 2020 Holmila istuskeli koronatilanteen takia päivät pitkät kotona, vältteli kontakteja ja pitkästyi. Se herätti monenlaisia ikään liittyviä ajatuksia ja tunteita.
– Olemmeko me niin vähäarvoisia, että meidät on helppo sulkea pois kaikesta yhteiskunnan toiminnasta. Vai olemmeko me sittenkin niin arvokkaita, että meitä halutaan erikseen suojella, Holmila kuvailee silloisia tuntemuksiaan iäkkäille asetetuista rajoituksista.
Muun muassa siitä virisi ajatus kysyä tietyn ikäisenä olemisen kokemuksia omilta ikätovereiltaan tutkimusmielessä. Samalla saisi ajanvietettä itselle tutun työn parissa.
Haastatteluja tehdessään Holmila yllättyi siitä, miten paljon naiset olivat pohtineet elämäänsä, ikääntymistään ja rooliaan yhteiskunnassa.
Ikääntyneet mukaan kehittämään yhteiskuntaa
Ikääntyneiden kuulemisen esteet ovat haastateltujen naisten kokemusten perusteella usein asenteellisia ja liittyvät kulttuurissamme vallitsevaan nuoruuden ihailuun.
Ikääntyneiden merkitys yhteiskunnalle pitäisi tuoda nykyistä paremmin esiin, Holmila sanoo.
– Keskustelu, jossa asetetaan vastakkain työtä tekevä sukupolvi ja kansantaloudellisena kulueränä miellettävät ikääntyvät, on tyhmä ja tietämätön. Eläkeläiset ovat myös taloudellisesti aika tärkeä ryhmä monella tapaa, paitsi kuluttajina, myös arjen ilmaisena työvoimana.
Ikääntyneiden kokemuksia pitäisi Holmilan mielestä hyödyntää enemmän yhteiskunnan kehittämisessä. Heidän näkemyksiään olisi hyvä saada paremmin mukaan esimerkiksi asuinalueiden ja -ympäristöjen suunnitteluun sekä palvelujen digitalisointiin.
– Toivon, että tämä raportti voisi olla osaltaan käynnistämässä keskustelua, jossa kehitettäisiin käytännön keinoja iäkkäiden naisten mukaan tulemiseen.
Holmila kuitenkin huomauttaa, etteivät kaikki ikääntyneet halua olla aktiivisesti mukana, eivätkä eläkkeelle päässeet halua tehdä ilmaiseksi töitä, vaan jokaisen pitäisi voida osallistua omilla ehdoillaan.
Mukana olemiseen vanhat ihmiset tarvitsisivat myös kannustusta.
– Joskus meiltä puuttuu omanarvontunto. Ajattelemme, että olemme vanhoja ja tyhmiä, emmekä muista. Emme tavallaan uskalla tulla esiin. Mitä enemmän tulee sairauksia, sitä enemmän kokee itsensä kömpelöksi tai hitaaksi, Holmila miettii.
Lähihistorian siirtäminen jälkipolville tärkeää
Vaikka lähes kaikki haastatelluista kokivat, että heidän panoksensa jää yhteiskunnan tasolla tunnustamatta, kokemukset perheen piirissä olivat toisenlaisia.
Suurella osalla haastatelluista on merkittävä rooli omassa suvussaan. He auttavat läheisiään ja usein hoitavat puolisoitaan sekä lapsenlapsiaan.
Kiinnostavaa oli Holmilan mukaan se, miten naiset kokivat suurta tarvetta, suorastaan velvollisuutta siirtää suvun perintöä ja oppimiaan asioita eteenpäin jälkipolville.
– Nyt vanhana alkaa muistaa, miten itse pienenä lapsena oppi vanhoilta ihmisiltä ihan vain katselemalla heitä. He olivat erilaisia kuin omat vanhemmat, edustivat jotain muuta maailmaa ja muuta ajattelutapaa. Heidän puheessaan oli jotain hyvin kiinnostavaa, jota ei ihan ymmärtänyt, mutta joka jäi mieleen.
Oman elämänkulun jäsentäminen ja sen eteenpäin kertominen koettiin hyväksi myös itselle.
– Naiset kokivat, että mitä enemmän tulee sinuiksi elämänsä kanssa, sitä vapautuneempi, onnellisempi ja kiitollisempi itse on. Tulee tyytyväisyyden, rauhallisuuden ja anteeksiannon elementti mukaan, jolloin kipeätkin asiat asettuvat kohdalleen, Holmila sanoo.
Holmila kokee, että tuo prosessi on hänellä itsellään vielä hieman kesken; pitäisi osata olla armollisempi itseään kohtaan.
Pari elämänohjetta hän on silti valmis antamaan muille.
– Pitää aina olla utelias ja yrittää ajatella optimistisesti. Pessimismiä on hirveästi tarjolla ja siihen on mahdollista upota, mutta se ei auta mitään. Pitää seurata sitä, mistä on kiinnostunut ja olla utelias sen suhteen.
Millaisia ajatuksia juttu sinussa herätti? Voit keskustella aiheesta tiistaihin 1. helmikuuta klo 23.00 saakka.