Ystäväni kysyi minulta, ymmärränkö hallituksemme päätöstä irrottaa Suomi kansainvälisestä henkilömiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta?
Vastasin, että minusta on useita hyviä tapoja perustella henkilömiinojen palauttaminen käyttöön, mutta en ole juuri kuullut niitä julkisuudessa.
Arvelin silti, että päättäjillä täytyy varmasti olla tiedossa muitakin perusteita, kuin se ainoa ja monessa yhteydessä toistettu epämääräinen kuvaus venäläisten tavasta käyttää jalkaväkeä hyökkäävänä massana Ukrainassa.
Seuraavana aamuna hämmästyin.
Kaikilla päättäjillä ei ollutkaan parempia tietoa miinapätöksen tarpeellisuudesta.
Luin uutisen, jossa puolustusvaliokunnassa istuvat kansanedustajat valittivat heikkoja tietojaan miinapäätöksestä. Puolustusministeri oli salannut tilaamansa miinaselvityksen jopa heiltä.
Ystävälleni kertomani arvaus oli siis huti: kaikilla päätöksentekijöillämme ei todellakaan ollut parempia tietoa henkilömiinojen palauttamistarpeesta.
En ole yksioikoisesti henkilömiinojen palauttamista vastaan, mutta sanon silti: tilanne on monella tapaa herkkä ja ristiriitainen.
Tuemme Ukrainaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ylläpitämiseksi. Jos irtaannumme sellaisista säännöistä, joista emme niin välitä, murennamme tuota sääntöpohjaa itse.
Sääntöpohjaisuus tarkoittaa pähkinänkuoressa, että rajoja ei siirrellä väkivalloin, ja valtiot perustavat suhteensa diplomatiaan ja sopimuksiin. Suomen kaltaisille pienille maille nämä periaatteet ovat olemassaolon peruskysymys. Siksi ei ole arvojemme eikä etujemme mukaista kuulua sääntöjä rikkovien roistovaltioiden joukkoon.
Päättäjien pitäisi sen vuoksi punnita tarkoin, tuoko kansainvälisestä sopimuksesta irtaantuminen, tai sen suoranainen rikkominen, niin suurta hyötyä, että hyödyt ovat lopulta suuremmat kuin mahdolliset pitkän aikavälin haitat.
Jos irtaannumme sellaisista säännöistä, joista emme niin välitä, murennamme kansainvälistä sääntöpohjaa itse.
Ottawan miinakieltosopimuksen kohdalla irtaantumispäätöksenteon taustalla oleva hiljaisuus ja salamyhkäisyys nostaa esiin ainakin kaksi ongelmaa.
Ensimmäinen ongelma koskee sitä, millaisella järjenkäytöllä Suomi vahvistaa turvallisuuttaan. Ukrainan sodan kokemuksilla perustellaan nyt sekä miinojen palauttamista käyttöön että toisaalta suunnitelmia kasvattaa massiivisesti puolustusbudjettia.
Esimerkiksi valtioneuvoston puolustusselonteossa toistuvasti viitataan Ukrainan sodan oppeihin. Silti näitä oppeja ei ole perusteellisesti käsitelty juuri missään julkisesti. On mahdotonta tietää, mikä ymmärrys Ukrainan tilanteesta on oikeasti luotu, siitä puhumattakaan, miten nuo mahdolliset opit on onnistuttu jalkauttamaan käytäntöön.
Sotilaat ovat varmasti tutkineet ja eritelleen tarkkaan, mitä Ukrainassa on tapahtunut. Mutta ammattisotilaat tapaavat keskittyä taktisiin ja teknisiin sodankäynnin kysymyksiin. Sotaan keskeisesti liittyvät strategiset ja poliittiset kysymykset saattavat jäädä siinä katseessa vähemmälle.
Ja juuri siitä olen huolissani: tullaanko talouskurimuksen ja leikkausten aikana puolustukseemme satsatut lisämiljardit käyttämään todella parhaalla mahdollisella tavalla – eli niin kuin hallitusohjelma polleasti lupaa: ”tutkittua tietoa aktiivisesti hyödyntäen”.
Kansainvälisistä sopimuksista irtautumisen pitäisi olla pienelle valtiolle niin suuri asia, että siitä käydään kunnollinen keskustelu.
Toinen salassa tehtyjen päätösten ongelma on vieläkin isompi. Se koskee demokratiaa.
Kansainvälisistä sopimuksista irtautumisen pitäisi olla meille pienenä valtiona niin suuri asia, että siitä käytäisiin kunnollinen keskustelu.
Nyt tapa, jolla henkilömiinakysymys päätettiin, toi mieleen Suomen toisen maailmansodan ajalta. Silloin valta keskittyi korkeimmalle poliittiselle ja sotilaalliselle johdollemme. Silloinen hallintotapa ei ollut demokraattinen, vaikka varmasti kyllä sodan oloissa tehokas.
Mutta Suomi ei ole nyt sodassa.
On nurinkurista, jos varaudumme puolustamaan arvojamme tavalla, joka toistuvasti loukkaa arvojamme. Sellaisessa arjessa poikkeuksesta tulee uusi normaali – jollei ole jo tullut.
Suomalaisen turvallisuuspolitiikan vahvuus on ollut jatkuvuus ja kansallinen yksimielisyys. Molemmat nojaavat hyvään ja perusteelliseen keskusteluun. Ilman sitä demokratia, tutkimus ja kaikenlainen oppiminen voivat huonosti.
Asioita salaamalla voittaa ehkä päätöksenteon nopeudessa – mutta lopputuloksena voi olla huonommat ja mahdollisesti kestämättömät päätökset.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, jonka mielestä puolustettava maa on enemmän kuin pelkkä alue.