Ilmastonmuutoksen myötä ikiroudastaan tunnetuilla alueilla kelirikkoaika pitenee ja talot vääntyilevät perustusten upotessa sulavaan maahan. Suomessa ei ole rakennettu taloja roudan päälle, mutta sen varassa seisoo pari nurkkaa maa- ja metsätaloudestamme.
Routa ja lumi ovat hyvä pari. Toinen ilman toista tietää viljelijälle harmia.
Pelloilla routa on maamme tehokkain muokkain, myös tilamme savilla. Murujen sisässä sekä juuri- ja lierokanavissa jäätyvä vesi murtaa koneiden alla tiivistynyttä maata. Sen ansiosta voin säästää keväällä pari ajokertaa äkeellä.
Pelkään pahoin, että Etelä-Suomen savimaista tulee vallitsevin viljelymenetelmin viljelykelvottomia, jos routa häviää.
Yksipuolista kevätkylvöisten kasvien viljelyä – voimakkaalla maanmuokkauksella ilman satokauden jälkeistä kasvipeitteisyyttä – ei vain voi menestyksellisesti jatkaa ilman roudan korjaavaa vaikutusta.
Eikä sitä kannata jatkaa ravinnehuuhtoumien, hiilensidonnan tai monimuotoisuudenkaan kannalta.
Maan jäätyminen hillitsee myös kasvitauteja ja tuholaisia niin pellolla kuin metsässä. Se mahdollistaa syyskasvien paremman talvehtimisen ja talviset maanparannustoimet. Routa pitää myös pintajuuriset kuuset pystyssä syys- ja talvimyrskyissä.
Roudan päällä kuljetetaan talvisin lukuisia kuutioita puuta Suomen metsistä, taipaleilta joille ei ole kannattanut, edes valtion tuella, tehdä metsäautoteitä.
Myös itse hakkuille routa on moninpaikoin edellytys. Osa metsistämme on vain talvikorjuukelpoisia ja harvennushakkuut kuusikoissa olisi juurivaurioiden vuoksi syytä tehdä talvella.
Suomessa kehittynyt puutavaralajimenetelmä, siis hakkuukoneen ja ajokoneen työparin puunkorjuu, jossa puut katkotaan määrämittoihinsa metsässä, on perustunut siihen, että maa kantaa. Jos näin ei ole, voi jälki olla rumaa. Tällöin etenkin ajokone kulkee kymmenien tonnien lastissaan mahaansa myöten olevissa jopa noin metrin syvyisissä urissa.
Tähän kannattaisi ehkä metsäteknologien miettiä vaihtoehtoja. Ideoita voisi löytyä maista joissa routaa ei ole ollutkaan ja olosuhteet ovat haastavat esimerkiksi jyrkkien rinteiden vuoksi.
Ei routa tietenkään pelkästään hyvää tee. Routa runnoo savisille pohjille tehtyjä teitä ja rakennuksia. Pintarouta, eli rouste, murentaa maan pintaa vapauttaen ravinteita ja hiiltä ja myös katkoo kasvien juuria ja nostelee niitä ylös.
Tämä talvi on vaihteleva routatalvi. Roudan syvyys helmikuun alussa on Etelä- ja Lounais-Suomessa 20-30 senttimetriä, Kaakossa ja Keski-Suomessa 5-15 senttimetriä ja Lapissa paikoin yli metrin.
Kun ulkona on pakkasta 15 astetta ja lunta 60 senttiä, pellollamme olevat anturit kertovat maan pinnassa lämpötilan olevan nolla astetta ja kymmenen sentin syvyydessä yksi pakkasastetta.
Routa ja lumi ovat hyvä pari. Toinen ilman toista tietää viljelijälle harmia. Roudattomaan maahan sataneen lumen alla nurmi ja syyskasvit, kuten syysruis, -vehnä, -speltti ja -öljykasvit, säilyvät yhtä huonosti talven yli kuin salaatti jääkaapissa.
Sen sijaan lumeton routa valmistaa kasvit talvehtimaan. Elintoiminnot rauhoittuvat. Lumi taas suojaa kovimmilta pakkasilta, jotka voivat tappaa syyskasvit.
Keväällä, jos lumet lähtevät kovin aikaisin ja maa on jäässä, voivat lehdet herätä juurten ollessa vielä kykenemättömiä ottamaan vettä maasta. Tämä yhdistettynä kuivaan kevättuuleen, ahavaan, voi olla kohtalokasta kasveille.
Roudan taloudellisesta arvosta en ole nähnyt arvioita, mutta sen täytyy olla mittava. Ehkä joitain kymmeniä miljoonia euroja vuodessa, jos ajatellaan että se säästäisi peltomaiden muokkauksessa muutamia litroja polttoainetta hehtaarilla, vähentäisi tauteja ja tuholaisia sekä metsätöissä mahdollistaa tehokkaamman puunkuljetuksen.
Mutta eikö olekin tylsää yrittää laskea taloudellista arvoa luonnon toiminnoille, jotka pitävät ekosysteemiämme kasassa kuin luut vartaloamme? Niiden arvo on mittaamaton. Jos nyt joku talousromantikko kaipaa lukuja niin sanotaan vaikka ziljoonabiljoonaa.
Uskon, että roudan, lumen ja jään suurimpia puolustajia tulevat olemaan lapset, joihin tänäkin hienona talvena jää syviä muistijälkiä talven riemuista. He saavat vaatia meitä aikuisia tekemään kaikkemme, jotta veden eri olomuodot olisivat läsnä vastaisuudessakin.
Juuso Joona
Kirjoittaja on jäätyvän maan viljelijä Etelä-Karjalassa
Kolumnista voi keskustella 17.2. klo 23.00 saakka.