Muutama viikko sitten ilmestyi pieni haastattelu, jonka odotin poikivan enemmänkin keskustelua.
Helsingin Uutisten jutussa espoolainen opinto-ohjaaja Jarkko Währn oli huolissaan ylioppilaista, jotka eivät päässeet jatko-opintoihin. “Pahimmillaan nuori jää välivuosien viidakkoon ilman ammattipätevyyttä”, Währn sanoi. “Syrjäytymisen riski on tällaisessa tilanteessa korkea, varsinkin, jos perheen tuki puuttuu.”
Tuen puute tarkoittaa, ettei kaikilla perheillä ole varaa elättää kaksikymppistä nuorta, joka lukee pääsykokeisiin vuosi toisensa jälkeen. Ei sittenkään, vaikka nuori kävisi työssä. Sitä paitsi moni tuon ikäinen haluaa itsekin jo omilleen.
“Jos samat luvut koskisivat peruskoulun päättäviä, se olisi kansallinen katastrofi”.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 peräti 70 prosenttia uusista ylioppilaista ei jatkanut heti opintojaan – joko vapaaehtoisesti tai tahtomattaan – ja vielä senkin jälkeen, kun keväällä 2020 opiskelupaikkoja lisättiin, luku oli yhä 63 prosenttia. Toki välivuoden pitäminen on ymmärrettävää ja yleistä, enkä minäkään halua hoputtaa “suorittamaan elämää”. On silti hätkähdyttävää, että vielä kolmen vuoden jälkeenkin vajaa kolmannes ylioppilaista on edelleen vailla opiskelupaikkaa.
“Jos samat luvut koskisivat peruskoulun päättäviä, se olisi kansallinen katastrofi”, Währn totesi Helsingin Uutisten jutussa.
Olen haastatellut yhteiskuntatieteen dosentti Mikko Jakosta samasta aiheesta. Hän näkee ilmiössä toisenkin murheen. Suurin osa paikkaansa etsivistä nuorista ylioppilaista hakeutuu matalapalkkatöihin, joissa ei tarvita ammatillista koulutusta. Tällaisia töitä ovat muun muassa erilaiset siivoushommat, pikaruokala- ja kahvilatyö, blokkaajan duuni baareissa ja niin edelleen.
Koska töiden lähtökohta on väliaikaisuus, käy usein niin, että sen koommin työnantaja kuin työntekijäkään ei panosta työhön. Perehdyttämiseen ja työoloihin ei satsata.
Harvalla nuorella on paljoakaan työkokemusta, eikä juuri kukaan heistä kuulu ammattiliittoon. Moni ei uskalla sanoa vastaan pomolle, joka pyytää vähän venymään, kuten tekemään töitä, jotka eivät kuulu itselle tai jäämään vähän oman työajan yli.
Palkkaa tuo venyminen ei välttämättä paranna.
Nuorille on syötetty omalaatuista unelmapuhetta.
Nuori itsekään ei sitoudu työpaikkaan, vaan on koska tahansa valmis nostamaan kytkintä. Koeajat voivat olla jopa tavallisissa siivoustöissä kolmesta kuuteen kuukautta. On siis firmoja, joissa väki vaihtuu vähän väliä.
Opinto-ohjaaja Währn epäili Helsingin Uutisten haastattelussaan, että sisäänpääsystä korkeakouluihin on tullut niin vaikeaa, että osa nuorista jää pysyvästi ulkopuolelle ja syrjäytyy.
Kannattaa muistaa, että yliopistoihin pääsee vain joka neljäs, etelän yliopistoihin joka kymmenes hakija. Muun muassa täällä Varsinais-Suomessa Turun yliopistoon hyväksyttiin vuonna 2020 vaivaiset yhdeksän prosenttia hakijoista.
Mutta onko kyse vain tästä?
Dosentti Mikko Jakonen on sitä mieltä, että nuorille on myös syötetty pienestä pitäen omalaatuista unelmapuhetta. Sen ydin on, ettei mikään vähempi kelpaa kuin se yksi ja ainut haaveiden ammatti.
Esimerkiksi oma unelma-ammattini oli aikoinaan näyttelijä. Kun en päässyt Teatterikorkeakouluun, vaihdoin suunnitelmaan B ja päädyin Tampereen yliopistoon lukemaan tiedotusoppia.
Vuosikausia välitilassa roikkuminen jättää pysyvät jäljet.
Nykyään sekä Jakonen että minä tunnemme nuoria, jotka ovat pyrkineet oikikseen, lääkikseen tai vaikkapa psykologiaa opiskelemaan liki puolen tusinaa kertaa. Kaikki nämä vuodet he ovat myös paistaneet hädin tuskin minimipalkalla hampurilaisia tai siivonneet huonoissa työoloissa itsekin turhautuneina.
Unelmapuheet suistavat monet ahdinkoon, ja sitä harjoittavat monet nuoren ympärillä olevat aikuiset, ehkä jotkut opinto-ohjaajatkin, joiden pitäisi tarjota useita realistisia väyliä työelämään.
Vuosikausia välitilassa, limbossa, roikkuminen jättää nuoreen pysyvät jäljet. Kaikki elämässä lykkääntyy eteenpäin – ammattiin valmistuminen, työpaikan saanti, perheen perustaminen ja oman asunnon hankinta.
Samaan aikaan sosiaalisen median keskusteluissa taivastellaan nuorten “saamattomuutta” ja haluttomuutta “vakiintua”. Puhutaan pumpulissa kasvatetuista lumihiutaleista ja itsekkyydestä.
Harva tajuaa, että näiden mielikuvien alla piilee rakenteellisia ongelmia.
Asta Leppä
Kirjoittaja on kahden paikkaansa etsivän nuoren aikuisen äiti.
Kolumnista voi keskustella 24.2. klo 23.00 saakka.