Suomalaisessa maataloudessa on uutisoitu kannattavuskriisistä, kun lannoitteiden hinnat ovat moninkertaistuneet maakaasun hinnannousun myötä ja rehuviljan hinta on noussut edelliskesän huonojen satojen vuoksi.
On puhuttu jopa suomalaisen ruoantuotannon alasajosta. Kun jo kustannusten nousu saa aikaan kriisin, on syytä pelätä, mitä tapahtuu naapurimaan käynnistämän sodan seurauksena?
Lannoitteiden raaka-aineita tuodaan, tai on toistaiseksi tuotu, idästä noin kahdella sadalla miljoonalla eurolla vuosittain. Fosforivarantomme olemme myyneet Norjalaisille. Ehkä onneksi, sillä muuten ne olisi varmaan myyty Venäjälle.
Suomalainen viljelijä ei välttämättä ole tiennyt lannoitesäkkiä kylvökoneeseensa tyhjentäessä rahoittavansa itänaapurin sotakoneistoa. Bensaa ja polttoöljyä tankatessa se on varmasti ollut kaikille päivänselvää.
Omavaraisuus on hataralla pohjalla niin pitkään, kun omavara on idästä tuotavien tuotantopanosten varassa.
Ruoan omavaraisuuden tärkeyttä korostetaan strategioissa sekä juhlapuheissa ja sillä perustellaan maataloustukia. Omavaraisuus on kuitenkin hataralla pohjalla niin pitkään, kun omavara on idästä tuotavien tuotantopanosten varassa. Omavaraisuus ei siis välttämättä tarkoita huoltovarmuutta.
Ongelmaan on ratkaisuja. Tilannetta voi parantaa lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi lisäämällä viljelykiertoon maata parantavia nurmia ja syyskasveja. Juuristo möyhentää maan siinä, missä muokkauskonekin ja aikaisin korjattavien syyskasvien kuivaustarve on kevätkylvöisiä pienempi. Näin vähenee viljan kuivauksessa ja työkoneissa tarvittava energiankäyttö.
Pitemmällä tähtäimellä maataloudessa tulisi tehdä siirtymä biopolttoaineisiin kuten biometaaniin.
Monella tilalla on myös varaa vähentää lannoitusta vaarantamatta satoja. Keinolannoitetypen hyötysuhde voi vallitsevassa viljelyssä olla vain noin 50 prosenttia. Voisimme laskea keinolannoitteiden käyttöä merkittävästi, jos perustaisimme lannoituksen biologiseen palkokasvien typensidontaan sekä kierrätyslannoitteisiin, tehostaisimme lannankäyttöä ja jakaisimme lannoitusta kasvin tarpeen mukaan.
Jokainen kilo vähemmän keinolannoitetyppeä tarkoittaa pienempää riippuvuutta maakaasusta.
Palattaisiin siis käyttämään väkilannoitteita apulantana, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus oli. Jokainen kilo vähemmän keinolannoitetyppeä tarkoittaa pienempää riippuvuutta maakaasusta.
Myös eläintuotannon rooli pitäisi pohtia uudelleen, eikä pelkästään huoltovarmuuden takia. Märehtijöiden tulisi syödä niille luontaista ruokaa eli nurmea ja laiduntaa, yksimahaiset eli siat ja kanat ovat tehokkaita hyödyntämään ruoantuotannon aitoja sivuvirtoja.
Maaperä, ja sen kasvukunto, ovat keskeisiä huoltovarmuustekijöitä. Mitä paremmassa kunnossa maaperä on, sitä vähemmän tarvitsemme ulkoisia panoksia.
Maan kasvukunto on vähän kuin demokratia – sen huomaa vasta kun se on romahtanut.
Suomen kaksi miljoonaa peltohehtaaria luovat huoltovarmuutta lähinnä meille itsellemme. Ukrainan 42 miljoonaa mustan mullan hehtaaria hyvin monelle muulle maalle muun muassa Afrikassa Ukrainan ollessa maailman suurimpia ruoan viejiä.
Maanviljelyosaaminen on myös huoltovarmuutta.
Peltomaiden biologinen multavuus ja fysikaalinen rakenne, kasvukunnon keskeiset tekijät, ovat viime vuosikymmeninä heikentyneet yksipuolisen ulkoisiin kemiallisiin panoksiin nojaavan viljelyn myötä.
Heikkokuntoinen maa ei tuota paljoa, jos ulkoiset panokset jäävät jostain syystä saamatta. Sen sijaan multava runsaat eloperäiset ravinnevarannot ja hyvän vedenpidätyskyvyn omaava maa sietää säänvaihteluita ja tuottaa vähin panoksin.
Maataloustuottajien ja -yrittäjien sekä kasvinviljelijöiden lisäksi tarvitsemme enemmän MAANviljelijöitä. Maan kasvukunnon korjaamiseen ja sen ylläpitoon tulisi kannustaa aidosti vaikuttavilla maataloustuilla nykyisten suorien tukien sijaan. Taitoa ja tutkimusta meillä on tähän riittävästi tarjolla.
Maanviljelyosaaminen on myös huoltovarmuutta. Maan kasvukunto ja tulevaisuuteen varautuminen pitäisi olla maatalousopetuksen ja -neuvonnan keskiössä.
Maailman pohjoisimman ruoantuotantomaan maatalouspolitiikan päätöksenteossa tulisi nojata parhaimpaan osaamiseen, kestävyyssiirtymätutkimukseen ja siirtymää jo toteuttaviin käytännön esimerkkeihin. Vain siten voimme taata huoltovarmuutemme.
Olemme uskoneet viime vuosina paljon hyvään ja siihen että kaikki menee parhain päin. Se sallittakoon valtaosalle ihmisistä, mutta meillä täytyy olla kyvykkäitä päättäjiä, jotka valmistavat meitä myös pahimpaan.
Eikä kyse ole vain siitä kuinka toimimme kriisissä, vaan myös siitä kuinka voimme estää kriisit ja varautua niihin. Joustava ja varma ruoantuotanto on eduksi myös rauhan aikana. Ilmasto- ja monimuotoisuuskriisit vaativat sitä joka päivä.
Juuso Joona
Kirjoittaja viljelee maata viiden kilometrin päässä maamme itärajasta.
Kolumnista voi keskustella 5.3. klo 23.00 saakka.