Ihmiset eivät niinkään yhdisty jonkin puolesta, kuin jotain vastaan. Euroopan unioni on koettanut kerääntyä jonkinlaisen abstraktin läntisen idean ympärille, mutta yhdistyi vasta noustessaan Vladimir Putinia vastaan.
Ukrainan vastarinta on ollut sankarillista ja kannustettavaa ja saanut maailman sympatiat arvaamattoman vahvasti puolelleen. Samalla olen kuitenkin katsellut tilannetta surumielisesti myös Venäjän kannalta.
Venäjä ei ole Putin.
Olen nimittäin aina ollut Venäjän ystävä. Rakastuin Venäjään sen kirjallisuuden kautta. Dostojevski, Tšehov sekä (ukrainalaissyntyinen) Gogol olivat ensimmäisiä rakkauksiani, mutta vain alku matkallani tuon kiehtovan maan vaikeiden vaiheiden läpi (ne ovat lähinnä vaikeita, ja se tekee niistä kiehtovia).
Suomen jälkeen olen viettänyt toiseksi eniten päiviä elämästäni Venäjällä, käynyt Moskovassa, menetetyssä Karjalassa ja yhä uudelleen Putinin kotikaupungissa Pietarissa. ”Piter” on erityisen tärkeä kulttuurikaupunki, sankka tiivistymä loputtoman paksua historiaa Pietari Suuren ajoista Pushkinin kaupungiksi, kommunismin kehdosta uuden Venäjän avantgardeen, ja vain nurkan takana Suomesta.
Joten samalla kun tuen kotinsa puolesta taistelevia ukrainalaisia, mietin: miten Venäjälle nyt käy?
Mietin entistä venäjän opettajaani – tuleeko hänen tunneilleen syksyllä enää oppilaita? Kuinka paljon kaikki tämä kohdistuu ei Venäjän hallintoa vaan koko venäläistä kulttuuria vastaan? Venäläisurheilijat ja -muusikot ovat kärsineet jo, ja venäläisiä ystävyyskaupunkeja on heitetty saman tien harteilta kuin viime kevään muotitakkeja, vaikka heitä ei varmaankaan voi syyttää Putinin aggressiosta.
Ei kai yhteytemme itäiseen naapuriimme katkea? Venäjän kulttuuri on jo valmiiksi monelle yhtä vieras kuin kielensäkin. Venäläiset ovat monelle nykysuomalaiselle vain uppo-outoja toppahousuja, jotka juovat votkaa ja ajavat vaarallisesti autolla.
Kun Yhdysvallat vuonna 2003 hyökkäsi Irakiin etsimään Saddam Husseinin joukkotuhoaseita, muistan monen suomalaisen mielipiteen kääntyneen nopeasti hyvinkin amerikkalaisvastaiseksi. Yhdysvaltalaiskulttuuria ei kuitenkaan edes voisi pitää pannassa. Osaamme mukavasti englantia, ja yksinkertaisesti jo sen takia maa tuntuu meille läheiseltä.
Sen sijaan on vaara, että epäluulot tukahduttavat meiltä pois kaiken venäläisen. Ja se on sääli. Sääli, koska maantiede pitää venäläiset aina meidän naapureinamme; ja sääli, koska se voi myös pönkittää Putinin piirin valtaa.
On kuitenkin eräs pieni keino, jolla voimme sekä tavallaan taistella Putinia vastaan että silti säilyttää yhteyden siihen Venäjään, joka hän ei ole. Konsti on kielellinen.
Kun puhumme Ukrainan sodasta tai venäjän hallituksen toimista, korvatkaamme aina mahdollisuuden salliessa sana ’Venäjä’ sanalla ’Putin’. Sanokaamme Putin hyökkäsi, ei Venäjä hyökkäsi. Putinin joukot, ei venäläisjoukot ja niin edelleen. Putinin sota.
Se on järkevää kahdestakin syystä.
Ensiksi, se eristää Putinia. Se auttaa teroittamaan, että hänen piirinsä tästä on vastuussa. Hän ei ole Venäjä. Venäjä ei ole Putin. Ne ovat eri asiat.
Toiseksi se muistuttaa, että tavalliset venäläiset eivät ole vihollisiamme. Eivät kuolleet taiteilijat eivätkä ne venäläiset, jotka nyt asuvat, työskentelevät tai lomailevat Suomessa. He eivät ole vastuussa Putinin teoista eivätkä ansaitse tulla tämän pahan auran saastuttamaksi. Päinvastoin: vihamielisyys venäläisiä kohtaan saattaa vain käännyttää heidät siilipuolustukseen Putinin hallinnon taakse ”vihatkoot kunhan pelkäävät” -hengessä. Samasta asiasta huomautti myös Supon päällikkö Antti Pelttari maanantaisessa kolumnissaan.
Venäjä on aina ollut sekoitus Eurooppaa ja Aasiaa, ja jos venäläiset kääntyvät itään, he näyttävät takapuoltaan Euroopalle.
Toivon siis että suomalaiset jatkossakin löytävät Viktor Jerofejevin kirjat ja Vladimir Vysotskin äänen, ja että Šostakovitšin Leningrad-sinfonia ja Aleksandr Solženitsynin ajattelu saavat muutkin vielä herkistymään. Toivottavasti me löydämme jatkossakin Mariinski-teatterin näytökset ja Nevan rantakadut illan hämärtyessä – ja tavalliset venäläiset, joista voi saada mitä lojaaleimpia ystäviä, kun vain haluaa.
Joonas Konstig
Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, joka uskoo, että maailman veljeys saavutetaan sinä päivänä, kun avaruusolennot hyökkäävät maapallolle.
Kolumnista voi keskustella 10.3. klo 23.00 saakka.